Olen mieluusti möläyttänyt aina mahdollisuuden tullen, että parasta Brian Jonestown Massacressa on yhtyeen logo. Nyt olen hiukan hämilläni siitä, kuinka hyvin viihdyn Aufheben-albumin parissa.
Panic In Babylon olisi täydellinen avausraita mille tahansa psykedeeliselle rocklevylle. Se askeltaa kutakuinkin Primal Screamin Shoot Speed Kill Light -merkkiteoksen tavoin, mutta tyystin vailla vaaraa ja uhkaa. Nätin ja näppärän, motorisella rytmillä jatkavan Viholliseni maalla -kappaleen laulaa Eliza Karmasalo – ilmeisesti suomeksi. Kolmantena kuultavalla Gaz Hilarantilla vaivutaan kohti narkoosia ja kaikista langoista kiinni pitävä Anton Newcombe mutisee jotain, mistä ei saa selvää.
Kaliforniassa syntynyt, mutta Berliiniin pesiytynyt Anton Newcombe on ottanut elämäntehtäväkseen veistellä pastisseja musiikkihistorian toteemipaaluista. Ne eivät tietenkään olla vallankumouksellisia kuten esikuvansa, mutta pirun kiva niitä on kuunnella. Tällä kertaa päällimmäisenä kelluu mukavan lenseä tunnelma ja musiikin mausteet on laivattu samasta suunnasta mistä monet niitä hakivat 1960-luvulla “pelkästä” popista ja rockista tarpeeksi saatuaan. Tietenkin itämaiset vaikutteet sopivat tällaiseen touhuun kuin nakutettu. Newcombella on hyvä maku.
Anton Newcomben tapauksessa mistään uudesta tai edes minkäänlaisesta uudistumisesta puhuminen tuntuu huiputukselta. Sanotaan kuitenkin, että kertakaikkisen herttainen Face Down On The Moon menisi täydestä Dungenin levyllä. Ja että on kiva huomata, että Newcombe pystyy tekemään sameaa mutta tarkkanäköistä musiikkia myös selvin päin.
Soundi uteli Anton Newcomben kuulumisia keväisestä Berliinistä.
Miksi muutit Berliiniin?
– Jossain vaiheessa mieleeni juolahti, että Saksa on vihoviimeinen maa käyttäytymään Stasin tai natsien tavoin suojellessaan ihmisten vapautta terroristeilta. Sen painottaminen on hyvin tärkeää. Se tuntuu hyvin paljon George Orwellin 1984:lta, vaikka tiedän, että se on myös Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma.
– Olen nauttinut ajastani Saksassa. Berliinissä saan olla rauhassa. Koska voin luoda missä tahansa, enkä tarvitse jatkuvaa vipinää tai hyväksyntää, täällä kokemani vapauden tunne on korvaamaton.
Oletko törmännyt saksalaisen kulttuuriin kummallisiin piirteisiin?
– Berliini on kansainvälinen kaupunki, joten en kovin paljon. Pidän kaupungin tyylistä. Kokemus on ollut superpositiivinen. Vaikka en voi äänestää, tuntuu siltä, että Berliini edustaa näkemyksiäni sataprosenttisesti. Kun vertaan sitä Yhdysvaltoihin, niin… Ilmapiiri Yhdysvalloissa on sellainen, että jos et ole Goldman Sachsissa tai muussa rahoitusbisneksessä tai sodanlietsoja tai äärioikeistolainen kristitty, niin saat suksia vittuun. Se on hävettävää.
– Yhdysvalloissa ihmisillä ei ole mitään käsitystä vapautensa todellisista rajoista eikä kulttuurinsa mahdollisuuksista. Vain alle kahdeksalla prosentilla populaatiosta on passi tai halu käyttää sellaista. Mitä muuta he tietävät maailmasta kuin sen, minkä näkevät televisiosta? Eivät yhtään mitään.
Kuuluuko Aufheben-albumilla Neu!:n, Canin, Tangerine Dreamin ja muiden saksalaisten 1970-luvun yhtyeiden vaikutus?
– Vähän. Toisaalta olen pitänyt kyseisistä artisteista jo vuosikaudet.
– Parasta niin kutsutussa krautrockissa on se, että sen tekijät pyrkivät parhaansa mukaan hylkäämään heitä ympäröivän kultuurin ja luomaan omansa. Koetan parhaani mukaan matkia kyseistä henkeä.
Lopetit alkoholin juomisen ja huumeiden käytön joitakin vuosia sitten. Onko se vaikuttanut taiteeseesi?
– Luultavasti. Kun juot tai pössyttelet koko ajan, tai teet mitä tahansa muuta sellaista, siitä tulee ennen pitkää normaalitila, johon mukaudut. Viina ja huumeet voivat toimia sosiaalisena voiteluaineena, joten niissä on toinenkin puolensa. Minulle kaikkein tärkeintä on kuitenkin taiteen tekeminen, joten keskityn siihen.
Teksti: TERO ALANKO
