New Orleansin parhaisiin lukeutuva Dirty Dozen juhlii 25-vuotisen uransa yhdeksännellä pitkäsoitolla kotikaupunkinsa mahtiperinnön sitä osaa, jonka tahdissa varhaiseen keski-ikään ehtineet soittajat kasvoivat. Torviyhdeksikköhän edustaa suistokaupungin vanhaa afrikkalaisperäistä marssibänditraditiota, jonka surumarssista villiin second line-irrotteluun kiihtyvissä saattueissa jazz ja funk syntyivät.
Bailut käynnistyvät omalla Mardi Gras -synkopoivalla Ain’t Nothin’ But A Partylla sähäkästi. DDBB on työskennellyt Costellon, Bowien ja Black Crowesin kanssa, mutta nyt vieraslista koostuu henkisen ja/tai maantieteellisen lähiseudun hahmoista. Sacred steel -virtuoosi Robert Randolph sooloilee innoittuneesti Metersin Cissy Strutilla sekä sielukkailla R&B-balladeilla Tell It Like It Is ja Ruler of My Heart, jonka Norah Jones vokalisoi oivalla tyylitajulla. Widespread Panicin John Bell ärjyy Dr. Johnin Walk On Guilded Splinters klassikon vähän liikaa yrittäen, kuten vertailu tohtorin itsensä manaamaan Everything I Do Gon’ Be Funkyyn armotta osoittaa. Hoodoomiehen laittamaton pianismi elähdyttää myös Mardi Gras -inkkareiden Big Chief -renkutusta trumpetisti Olu Daran tulkitessa vankilaralli Junko Partnerin persoonallisesti.
DJ Logic raapii levyjä luovasti Metersin Africalla ja ultra-funkyllä We Got Robbed originaalilla, joka kohoaa tanssimaan vaativan levyn huipuksi. Julius McKeen sousafoni turauttelee siinä muhevia bassokuvioita kitaristi James McLeanin kruunatessa hienostuneesti juurevan komppauksensa kutkuttavan kuivasointisella jazz-soololla muiden puhaltajien puheenvuoroista puhumattakaan. Frederick Sandersin urkutyö ja varsinkin Terence Higginsin elastinen rumputyö loistavat kautta linjan, mutta Craig Streetin tuotanto voisi olla mielikuvituksellisempikin.