Moni tekee studiossaan musiikkia insinöörimäisen tietoisesti kehitellen, suunnittelee sen tekemistä, tuottamista ja esittämistä, suunnittelee jopa sen suunnittelemista. Fonal Recordsin ruumiillistuma Sami Sänpäkkilä sitä vastoin tuntuu elävän oman musiikkinsa armoilla kuin maalari, joka tulee varkain itse maalatuksi. Viidennellä levyllään hän ei vain muovaile ääntä vaan muistoistaan musiikkia, unistaan elokuvia ja lapsuutensa valokuvista Kesämaan lapset, jotka seisovat levyn kannessa rinnakkain. Vaikutelma on hauras ja kaukainen mutta henkilökohtaisesti tärkeä: hänen vanhempansa ovat todennäköisesti ikuistaneet tapahtuman. Jos kesämaan lapsia on kaksi, missä se toinen on tänään – paitsi kuvassa?
Viisitoistaminuuttisen nimikappaleen lyhyistä kehistä pitkiä kaaria generoiva raukea meditaatio ja rinnakkaisiin fraaseihin ikuisuuden pyörivät syklit kadottava pyörre saa ajatukset liikkumaan samansuuntaisesti. Tämä on se keskeinen tekniikka, jonka avulla Kesämaan lapset kirjautuu kuulijaan. Tunne on kuin Popol Vuhin soundtrackia ”katsellessa”, kun kuva ei ole nähtävissä, Clusteria tai jopa K. Leimeriä kuunnellessa, kun kuvaa ei olekaan. Vahva liikkeen, läsnäolon ja poissaolon hallinta jättää varjoonsa flyygelin, analogiset syntetisaattorit, viulun ja jopa laulun: sivuseikat sen rinnalla, mikä tapahtuu kuin itsestään à la Steve Reich.