GARBAGE: Bleed Like Me

Rockbändin kuin rockbändin viimeinen myyntipäivä menee vääjäämättä umpeen – etenkin jos porukka liittyy kuulijoiden mielessä selvästi johonkin tiettyyn aikaan sekä sen soundiin ja ilmapiiriin. Kun asiaa katsoo tästä vinkkelistä, on tavallaan ihme, että Shirley Mansonin ja äijien Garbagea on kestänyt vielä neljänteenkin albumiin saakka. "Punapäisen seksipommin" ja "tuottajavelhojen" aika oli 1990-luvun lopulla, ja kaikki kunnia heille siitä. ProTools -avusteinen äänitys oli tuolloin vielä uusi juttu, samoin raa'an rockin yhdistely looppeihin ja muuhun elektroniikkaan.

Vuoden 1995 Garbage ja vuoden 1998 Version 2.0 sisältävät useita hienoja biisejä, eikä myöskään 1999 tehdyssä James Bond -tunnarissa The World Is Not Enough moitittavaa ole. Neljän vuoden takainen Beautiful Garbage ja uusi Bleed Like Me asettavat kuitenkin molemmat esille pääosin aivan turhaa keskitempoista keskitien rokkia. Jos rockbändin pitäisi olla nälkäinen ja vaarallinen, vuosimallin 2005 Garbage on kylläinen ja turvallinen. Kymmenen vuotta on joskus pitkä aika.

Bleed Like Me sisältää yksitoista biisiä, joista erottuvat edukseen vain sinkuksi riipaistu räväkkä Why Do You Love Me ja albumin loppuun sijoitettu ylväs voimaballadi Happy Home. Se tosin on kuin suoraan Rattle And Humin aikaisen, juuri stadioneihin tottumaan alkavan U2:n nuottivihosta, eli ei sinällään mitenkään tyypillinen Garbage-raita.

Käyrä on nyt niin selvästi laskussa, että on ihme jos Brian "Butch" Vig ja kumppanit tästä vielä nousevat. Ehkä yhtye onkin jo askeleen edellä, pohjustaahan se jo parhaillaan hajoamistaan valittamalla lähes joka mediassa sitä, miten psyykkisesti stressaavaa Bleed Like Men teko oikein oli. Niinhän se menee, että kun itse pääasiasta – tässä tapauksessa siis musiikista – ei oikein enää ole puhuttavaa, aletaan hakea otsikoita ihmissuhdeasioilla ja muilla epäolennaisuuksilla. Kohta levymyyntiä saa nostettua enää vain jonkun jäsenen uskoon tulo tai menehtyminen.