HANK WILLIAMS III: Lovesick, Broke & Driftin´

Countryn kummisedän perintö elää komeasti hänen pojanpojassaan, jonka raakkuva laulu tosin kuulostaa enemmän Dylanin heinähattuversiolta. Lovesick, Broke & Driftin'issä ei ole tyypillistä Nashville-puleerausta eikä automaattisia julkkisvierailuja. Puoliakustinen, viulujen, maniskan, pystybasson, rumpujen ja steelin saattama musiikki soljuu vanhakantaisen maalaisesti. Paitsi kiihtyessään harvoin rokkaamaan ärtsysti, kuten Billy Gibbonsin sähköisesti kepittämässä Trashvillessä. Laulu ilmaisee avoimesti tyytymättömyytensä Tennesseen country-mekan meininkiin.

Omien laulujen aihemaailma voisi olla avarampi. Enemmän vaariltaan kuin isältään näyttävä Hank III vakuuttelee ahkerasti ryyppäävänsä, imuroivansa ja vehtaavansa naisissa niin paljon kuin kerkiää, aivan kuin ei muistaisi isoisän tylyä kohtaloa. Akustista kitaraa soittavan Williamsin juurevuus paljastuu selvimmin ainoassa coverissa: Hank III vie lyriikoiltaan erinomaisen elokuvallisen Atlantic Cityn soinnillisesti ja fiilikseltään reippaasti syvemmälle kuin laulun tekijä Bruce Springsteen, varsinkin mollisessa loppuosassa. Pääosin hyväntuulisesti sytkyttelevän albumin helmiin lukeutuu myös, kenties enteellisesti, unohdetun pikkukaupungin hylkiöstä kertova Cecil Brown. Sen ruosteisella dobrolla piirretyssä hyytävässä yksinäisyydessä taatan henki humisee niin, että kurkkuun nousee pala.