Yllätysjulkaisusta on tullut isoille artisteille poikkeuksen sijaan pikemminkin kirjoittamaton sääntö osaksi julkaisupolitiikkaa. Neljän vuoden ajan odotettu jatko Frank Oceanin Channel Orangelle (2012) hyppää yllättävyydessään helposti esimerkiksi aiemmin tänä vuonna ilmestyneiden Radioheadin ja Kanye Westin levyjen ohi.
Kaikista levyistä toki vihjailtiin pitkään, mutta Oceanista eniten ja jopa kyllästymiseen asti. Kun ihmiset olivat jo kyllästyneet odottamaan, Ocean pisti pihalle kaksi albumia. Ensiksi julkaistu visuaalinen albumi Endless kuulostaa Blondeen verrattuna raakilemaisemmalta ja nostaa myös kysymyksen, hoitiko Ocean Endlessillä vain velvollisuutensa Def Jamia kohtaan pois alta. Blonden Ocean julkaisi oman Boys Don’t Cry -yhtiönsä kautta.
Blonde on rohkea ja persoonallinen, joka kuulostaa kaikessa inhimillisessä epävarmuudessaan digitalisaation keskellä aikuiseksi kasvaneen omakuvalta.
Varsinainen yllätys on kuitenkin itse sisällössä. Blonden kosiskelematon ja minimalistinen lo-fi-estetiikka tuntuu tämän ajan pop-musiikin trendeihin suhteutettuna jopa poliittiselta kannanotolta. Oceanin laulu on miksattu pintaan ja taustalla soi yleensä vain kitara, basso ja syntetisaattorimatto. Rumpuja tai perkussioita levyllä ei ole juuri ollenkaan. Hiphopin tai soulin sijaan esteettisesti ollaan lähempänä James Blaken ja Justin Vernonin kaltaisia artisteja, joista molemmat ovat myös levyllä mukana. Vernon tekee hienon vierailun White Ferrarissa, joka lainaa The Beatlesin Here, There And Everywhere -klassikkoa.
Eklektisessä kokonaisuudessa ei ole edellislevyn Lostin tai Thinkin Bout Youn tapaisia helppoja hittejä. Eniten hittipotentiaalia on Nikesin tai Ivyn kaltaisissa kappaleissa, joista jälkimmäinen voisi instrumentaation puolesta hyvin olla slackerpoppari Mac DeMarcon levyllä.
Blonde – tai blond, kuten levynkannessa lukee – on rohkea ja persoonallinen, joka kuulostaa kaikessa inhimillisessä epävarmuudessaan digitalisaation keskellä aikuiseksi kasvaneen omakuvalta. Henkilökohtaisen levyn johtoaiheita ovat Oceanin identiteetti ja biseksuaalisuus (levy-yhtiön ja levyn nimeä myöten), joita hän tarkastelee ihmissuhteiden, nostalgian ja nykyisen menestyksen viitekehyksessä. Hiphop on verrattain heteronormatiivinen genre, jossa homoseksuaalisuus on yhä tabu. Vaikka Ocean usein kirjoittaakin suhteistaan neutraalisti, hän silti murtaa tämän heteronormatiivisen linnakkeen vanhentunutta ja konventioiden sanelemaa suojausta.
Blonde on tärkeä kannanotto tarinallisen ja ehyen albumikokonaisuuden puolesta tällaisina leikkaa ja liimaa -päivinä.
Ocean on ladannut Blondeen paljon merkityksiä ja referenssejä, joita kaikkia on tässä yhteydessä mahdotonta avata täysin. Eikä julkaisu varmasti ollut kokonaisuudessaan vielä tässä. Tätä kirjoittaessa Oceanilla on auki nettisivu boysdontcry.co, jossa toistaiseksi on avautumatta videoille ja teksteille omistetut sivut. Julkaisupäivänä levystä oli myynnissä pieni painos varustettuna 362-sivuisella Boys Don’t Cry -lehdellä, jonka on tarkoitus tulla levylläkin vierailevan Oceanin äidin mukaan laajemmin saataville.
Blonde on paitsi edeltäjäänsä parempi, myös tärkeä kannanotto tarinallisen ja ehyen albumikokonaisuuden puolesta tällaisina leikkaa ja liimaa -päivinä.