HUNDRED REASONS: Ideas Above Our Station

Jos luotettavia rock-medioita seuraamalla jotain voi päätellä, niin emotionaalisesta indie rockista on taas tulossa se juttu, vaikka luulisi tuoreessa muistissa olevan kuinka genre tukehtui omaan mahdottomuuteensa vasta viime vuosikymmenen puolivälissä. At The Drive-Inin hoksaamisesta on lähtenyt ketjureaktio, joka ensitöikseen hajotti julkisuuspaineellaan genren parhaan bändin ja nyt pumppaa jatkuvalla syötöllä uusia bändejä, joille ei juuri ylisanoja tarvitse tuhlata.

Hundred Reasons on tietysti luonteva jatke tälle kehitykselle, mutta jopa kovasti kohuttuun Rival Schoolsiin nähden tuorein tulokas on tyhjää täynnä. Bändiä markkinoidaan vaatimattomina työn sankareina, jotka ovat omilla kyvyillään nousseet valokeiloihin. Täältä vähän sivummalta on tietysti helppo ilkkua millaista paskapuhetta A&R -osasto on jälleen kerran runoillut, mutta minkäs teet, kun bändin musiikissa ei ole alkeellisintakaan tarttumapintaa, tunnetta tai innovatiivisuuden häivääkään.

Oikeastaan Hundred Reasons ei edes kuuluisi mihinkään alternative-laariin, sillä enemmänkin paisuttelevista biiseistä ja vokalisti Colin Doranin ärsyttävästä tulkinnasta tulevat mieleen sellaiset nimet kuin Pearl Jam, Creed tai Live. Mutta koska katu-uskottavuudella tätä hommaa pyöritetään, on viisaampaa valita vertailukohtansa itse. Debyyttialbumi Ideas Above Our Station on tylsä, jaanaavan sentimentaalinen ja teennäinen kokonaisuus, jolta sydäntäraastavaa tunteen paloa ei saa irti, vaikka levyä kuuntelisi kuinka. What Thought Did ja Gone Too Far eivät välttämättä ole mitään mestariteoksia, mutta astetta ryhdikkäimpinä sentään erottuvat joukosta. Niistä runopoikabiiseistä vain päätöskappale Avalanchessa on jotain vilpittömään inhimillisyyteen viittaavaa.