JACO PASTORIUS: Punkjazz – The Jaco Pastorius Anthology

Arvio julkaistu Soundissa 02/2004.
Kirjoittanut: Petri Silas.
Hän teki lähes mahdottomasta mahdotonta nostamalla bassokitaran arvostetuksi sooloinstrumentiksi. Hän piti tapanaan kuuluttaa kaikille äänenkantaman sisälle jääneille olevansa maailman paras basisti. Hän soitti parhaimmillaan kuin enkeli, mutta pilasi pahimmillaan - huumepäiten - monta keikkaa.

Arvio

JACO PASTORIUS
Punkjazz - The Jaco Pastorius Anthology
Rhino

Hän teki lähes mahdottomasta mahdotonta nostamalla bassokitaran arvostetuksi sooloinstrumentiksi. Hän piti tapanaan kuuluttaa kaikille äänenkantaman sisälle jääneille olevansa maailman paras basisti. Hän soitti parhaimmillaan kuin enkeli, mutta pilasi pahimmillaan – huumepäiten – monta keikkaa. Hän säikytteli viljeltynyttä jazzfestariyleisöä pomppimalla PA-pinkkojen päältä lavalle ja heittelemällä soittimensa kanssa kuperkeikkoja. Hän poltti kynttilää molemmista päistä ja kuoli 36-vuotiaana syyskuussa 1987 floridalaisen klubin ovimiehen hakkaamana. Hän oli Jaco Pastorius.

John Francis Pastorius III:n uralle mahtuu kaikenlaista. Punkjazzin koostajat ovat onneksi olleet tälle tosiasialle rehellisiä, ja niin paketista löytyykin sekä uraauurtavaa että vähemmän uraauurtavaa tavaraa. Kokoelmien parissa muutenkin kunnostautuneen Rhinon suureksi ansioksi pitää laskea myös se, että tuplalle on kaivettu herkkuja lukuisten eri levy-yhtiöiden varastoista. Kyseessä on siis todellinen antologia, ei mikään yhden lafkan äänitteistä äkkiä kasattu rahastusyritys.

Ketään ei taida yllättää, että parhaat palat löytyvät Pastoriuksen polun alkupäästä. Kronologisesti etenevän kokoelman ykköslevy tarjoaa paitsi melkoista myllytystä basturbaation ystäville, myös todella herkkiä ja kauniita soitteita esimerkiksi Joni Mitchellin albumeilta Mingus sekä Shadows and Light. Ja tottakai mukana on Weather Reportin legendaarinen Birdland, tuo bassonsoiton opiskelijoille niin tuttu Zawinul-pala.

Toinen levy lähtee liikkeelle vuodesta 1981 ja Jacon hienosta kakkossoolosta Word of Mouth. Selkein laadullinen notkahdus tulee, kun bassomestari pääsee oudon fetissinsä steel pan -orkesterin pariin. Mutta loppupuolella kiitos seisoo Pastoriuksen tykittäessä menemään vanhan hörhöveljensä kitaristi Mike Sternin mainiolla Mood Swingsillä. Ja kuten laatutietoisen Rhinon kohdalla aina, musiikin mukana seuraa namia: tällä kertaa peräti kaksi mukaansatempaavaa ja ammattitaitoista kansitekstiä sekä nipuittain harvinaisia valokuvia. 

Lisää luettavaa