Toissa vuonna perustetun, lontoolaisen The Klaxonsin tarkasteleminen on mielekkäintä, jos sivuutamme yhtyeen basistin Jamie Reynoldsin lanseeraaman, hämmentävän ”nu rave” -käsitteen lukuisista kirjallisista viittauksista puhumattakaan. Niin vaikuttuneita kuin monet ovatkin Aleister Crowleyn, Thomas Pynchonin, J. G. Ballardin ja William Burroughsin mainitsemisesta, kirjoittajien vaikutus The Klaxonsin kohuttuun musiikkiin on parhaimmillaan pintapuolinen.
Grace-cover It’s Not Over Yet, Xan Valleys -ep:llä (2006) ilmestynyt Kicks Like A Mule -hitti The Bouncer sekä sireenien ja glowstickien kaltaiset rave-kulttuurin ilmeisimmät tunnusmerkit – jotka näyttäytyvät sellaisina nimenomaan ihmisille, jotka eivät raveen ole muutoin kosketuksissa – puoltanevat puhetta ”uudesta ravesta”, mutta James Fordin tuottaman valtavan, kerrosteisen äänen alla hengittävät kaanonit, joilla on vähän yhteistä The Klaxonsin juhliman synteettisen soinnin kanssa.
Viittauksia ajatellen on paljastavaa, että kitaristi Simon Taylor on tutustunut raveksi kutsumaansa ilmiöön nimenomaan suosittujen, koko kansan Dance Nation -kokoelmien kautta, sillä esimerkiksi kovan housen kanssa The Klaxonsilla ei ole mitään tekemistä. Ilmeisempiä viitekohtia ovat Shitdiscon ja Cut Copyn kaltaiset aikalaiset, !!!, Death From Above 1979, The Rapture ja miksei myös New Order -klassikko, joka valoi varhain vankan pohjan The Klaxonsille kollegoineen.
Kolme varttia nopeatempoista, täyteen ahdettua, rytmisesti selvärajaista ja auki kirjoitettua, koukuin nivottua suoraviivaista kitararockia kuluu siivillä. Otollisin aika tutustua The Klaxonsin hurmokseen kurottautuvaan kutsuun onkin juuri nyt, sillä se on kulutusmusiikkia parhaimmillaan. Keväällä tanssitaan toisen pillin mukaan.