Levyarvio: Ainon kiepsauttaa maailman fuusiollaan ympäri – Drought yhdistää jazzin ja klassisen uniikilla tavalla

Ainon
Drought
We Jazz

Jazzin ja klassisen musiikin fuusiolla on pitkä, värikäs ja vaihteleva historia. Klassisen puolella Stravinski ja Gershwin ovat tehneet hienoa jälkeä jazzista lainatessaan, jazzin puolella esimerkiksi Ellington klassisen musiikin vaikutteilla. Vuoropuhelu ei ole viime aikoina tuntunut kauhean vilkkaalta enkä itse ole törmännyt vahvasti nykymusiikista ammentaviin jazzareihin.

Ainon on siis miellyttävä uusi tuttavuus.

Droughtin kuudes sekunti on hieno – pysäyttävä hetki, joka kertoo levyn nykymusiikin ja jazzin fuusion toimivan. Siinä rummut tulevat sisään jousisoitinten soitettua lyhyen melodisen aiheen erittäin täyteläisellä soinnilla. Yhtäkkiä maailma kiepsahtaa akselinsa ympärillä ja fiilis muuttuu yhtyeen kurottaessa kohti modaalisen, avantgarde- ja free jazzin sfäärejä.

Loppulevy kuluukin näitä nykyklassisesta tuttuun sävelkieleen nivoessa, usein hienosti onnistuen. Varsinkin jousisoittajilla on koko soittimensa soundikirjo ja ilmaisuvoima käytössä upealla tavalla.

Kiitos kenties juuri jousiin painottuvan instrumentaation, Droughtista tulee usein mieleen Julius Hemphillin loistavat 1970-luvun alun levyt Dogon A.D. ja Coon Bid’ness, mutta tämä on kyllä aivan oma uniikki juttunsa.