Nyt kun vallitseva pandemonium tuuppasi Mattijuhani ”Billy” Niemisen muistobakkanaalit tulevaisuuteen, on kätevä viettää viikkoja kestäviä rytinäetkoja koronaohjeistukseen sopivasti nimetyn Nobody Move Nobody Get Hurt -albumin parissa.
Vuoden 1992 Garbagemen-albumin uusi ylöspano oli ollut Billyllä jo työn alla ennen kuin kuolo korjasi. Työ vietiin loppuun särmikästä timanttia liikoja hiomatta ja alagenressään rohkean progressiivista psychobillyä siloittelematta. Hyperaktiivinen pitkäsoitto on lähes läpeensä Billyn tekemää, äkkiväärää trash-rokkia. Sanoituksissa pelaa saumaton yhteisrönsyily laulaja Vellu Lehtosen kanssa, mikä tekee Garbagemenistä tiiviin ja arvaamattoman iskuryhmän fuzztone-Rikin ja rumpali-Matin innokkaalla tuella.
Levy käynnistyy ihastuttavan levottomalla rockabilly-plätkeellä, ja We Move paljastaa heti etunojan villimpiä ja mutkikkaampia rokkikuviota päin, katupunkin runttauksesta ja kailotuksesta Tähtien sodan inspiroimaan karheaan scifi-revitykseen Ufoes In Alderaan. Obi-wan -intron fiini aksentti luo hauskan kontrastin Vellun alempien luokkien engelskalle. Yhtye ottaa myös ilkikurista etäisyyttä kliseiseen rock’n’rolliin (Go Johnny Go (Home)) ja kantriin (Country Man). Fuzz-kitara tunnelmoi ihanasti Gainsbourgin Jane B. -tribuutissa. Poliittisempi julistus (Kill The System) tuo sävyihin marssimelodiaa ja Vietnamin helikoptereita.
Miss you, Billy!