Suomen kielestä ei löydy kelvollista vastinetta englannin sanalle ”haunting”. On siis turvauduttava useisiin sanoihin. Tai kuunneltava Isletin kolmatta pitkäsoittoa. Walesilaistrion musiikista löytyvät nimittäin termin kaikki olennaiset sisällöt: aavemainen vainoavuus, piinaava ihonalaisuus sekä vaikeasti tavoitettava koskettavuus.
Vaikka pehmeäjuonteinen Eyelet helppotajuistaa Isletin yllätysherkkää sointia, ei levy paikallistu niinkään reaalimaailmaan kuin alitajuntaan. Musiikin alkupiste löytyy tummaviiluisen, paikoin trip hopinkin suuntaan taivutetun dreampopin uumenista, mutta käsityksensä tyylilajeista Islet ilmaisee korkeintaan yläotsikoin. Kappaleet kääntyilevät ennustamattomasti, huokuvat samanaikaista harmoniantajua ja itseironiaa, ja mahduttavat yksittäisiin kerrontatasoihin niin uutta elämää odottavan onnen kuin kuolevaisuuteen havahtumisenkin. Ääripäiden väliin jäävän ihmisyyden yhtye pukee ääniksi, joiden soinnittomuuskin kuulostaa lyyriseltä.
Johtopäätöksiä musiikista on turha etsiä. Pikemminkin Eyelet määrittyy eri sielunvireisiin provosoitujen huokausten kavalkadiksi, jonka lopullisen muodon rakentaa kuulijan oma mieli. Muita merkityksiä levy ei ehkä tarvitsekaan.
Asetelma on läpikotaisen ”haunting”. Ja sellaisena vangitsevampi kuin sitkeinkään uni.