Ladytronin valttina on kaksi erittäin vahvaa ja persoonallista ääntä. On tietenkin Helen Marnien addiktoiva lauluääni, joka pitää huolen että elektronisimmillaan ja synkimmilläänkin musiikki hehkuu inhimillisyyttä. Ja sitten on itse Ladytron-yhtyeen ääni, se välittämättömästi tunnistettava, synakerroksista rakentuva, shoegazen ja elektropopin yhdistävä soundi.
Ne äänet toimivat loistavasti yhdessä, sillä molemmissa on samankaltainen ambivalentti ydin – läsnä on sekä lämmin kauneus että viileä etäisyys.
Ladytronin paluu (levytystaukoa kertyi kahdeksan vuotta) tuntuu vanhan, rakkaan ystävän isolta halaukselta. Levy ei vie brittinelikkoa uusiin suuntiin, itse asiassa se on askel taaksepäin hieman eteerisemmän Gravity The Seducerin jälkeen, mutta ei Ladytronia kuunnellessa osaa uudistumista kaivatakaan. Ei kukaan muukaan tätä tee, varsinkaan näin hyvin. Ladytronin melodiantajukin kun on täysin ennallaan.
Lähes tunnin mittainen levy soi isona ja kiihkeänä, miltei käskevänä. Yleissävy on monin paikoin yllättävänkin raskas ja synkkä, mutta ei koskaan lohduton.
