Erakoituminen on taiteenteon ydinmyytti, jonka kerronnallisuutta ekstrovertti nykyaika kasvattaa. Siksi Itascana tunnetun Kayla Cohenin kakkosalbumi saa mielikuvituksen lentoon heti, kun siihen yhdistyy tarina kirjoitusretriitistä New Mexicon takamailla. Lisänyanssinsa levy poimii henkisestä taustastaan: alkujaan Cohen pakeni keljaansa kotimaansa ilmapiiriä ja yleisestä hulluudesta ahdistunutta itseään.
Konteksti sulaa kiinni muotoon. New Mexico puhuu Springillä rauhallisesti, osin samoin painotuksin, jotka OP8 poimi Arizonan karukoilta runsaat 20 vuotta sitten. Raukeasti folkahtavassa orkestroinnissa ja erottelukykyisessä tuotannossa kaikuvat historian pitkät aallot sekä tukikohdan seinien narina, mutta Itasca ei onneksi piiloudu traditioiden taakse. Hän pudottelee tarkoin summatut sanansa tavalla, joka kertoo laulujen sisällön syntyneen lopullisesti vasta esityshetkellä.
Kaikesta olisi helppo hurmaantua, jos melodiat antaisivat itsestään yhtään enemmän. Albumi pelkistyy kuitenkin yllättävän yksipiirteiseksi kuvailuksi, jonka yleistunnelma karhentuu vain vaivoin tarttumapinnaksi. Sisäänpäinkääntyneisyys sopii tietysti erakkomyyttiin, mutta jättää samalla ihailemaan puitteita. Siinä missä Itasca selvästi kokee maiseman koko kehollaan, aukeaa kuulijalle lähinnä representaatio.