New Orleansin urbaani rappio saa auraalisen ilmenemismuotonsa tästä tulvatuhojen ja katuväkivallan kyllästämästä kaupungista ponnistavan Cane Hillin kakkosalbumilla. Hardcore on on Cane Hillille asenne ja nu metal inspiraatio, ja jossain taka-alalla kaikuvat myös Panteran groovet ja Slipknotin industrial-sävyt. Hip hop -biititkin pomppivat jossakin alavireisen murjomisen alla.
Tutuista ainesosista Cane Hill on leiponut yhteen ainutlaatuisen musiikkikaaoksen, jonka kuunteleminen ei ole miellyttävää, enintään subliminaalisella tasolla nautittavaa. Kun kuvittelee saavansa melodianpätkästä tai riffistä kiinni, tiheä särö tuhoaa laulusoundin ja kitaralinja rappeutuu efektimyrskyn alle. Ainoastaan rumpupatteristo paukkuu luontevan akustisena – kuin yössä kajahtavia pistoolinlaukauksia imitoiden.
Usein konventionaalinen heavy metal on muotoutunut Cane Hillin käsittelyssä yhteiskunnallisesti haastavaksi, rosoiseksi ja häiriöiseksi äänimaisemaksi – kolmen minuutin haistatteluiksi, joissa osansa saavat niin 2010-lukulainen hedonismi kuin koko valtiovaltakin. Viimeinen biisi The End (jossa tietenkin lainataan häpeilemättömästi Doorsia) summaa yhtyeen ydinviestin ytimekästä nimeään myöten.