Wardrunan ensimmäinen bändilevy Runaljod-trilogian jälkeen on meditatiivinen ja sisäänpäinkääntynyt. Runaljodin selkeintä ”hittikärkeä” sillä ei ole, ja intensiivisen kuuntelun aloittaminen on työlästä. Wardrunan tehtävänä on toki olla eräänlainen pohjoisen shamanismin soundtrack, ja se jo itsessään on tässä ajassa hankalasti tavoitettava konsepti. Näin syvälle Einar Selvik ei yhtyettään kuitenkaan vielä ole johdattanut.
Valtaosa albumista kulkee uneliaan verkkaisesti, ja yksityiskohtia poimiakseen pitää olla tarkkaavainen. Muun muassa tahtilajit käyvät kutakuinkin huomaamatta läpi skandinaavisen kansanmusiikin yleisimmät variaatiot. Hengellisellä tasolla kuulijalta vaativat herkkyyttä tuhat muutakin asiaa. Kokonaisuus on niin taianomainen, että se pistää miettimään taikuuden itsensä olemusta.
Totutumpaa poljentoa edustaa nimibiisi, jonka keskiössä oleva täsmäriffi voisi sähkökitaralla esitettynä olla vaikka Hadeksen tuotantoa 90-luvun puolivälistä. Viseveidingissä tyylillä ja maltilla hyödynnetty Lindy-Fay Hellan ääni täydentää rituaalin, joka on Wardrunan tähänastisista edesottamuksista hypnoottisin. Raskaasti vellovaa muinaisuuden soundia ja aikalaisempaa folk-kuorolaulua yhdistelevä päätösraita Andvevarljod tarvitseekin jo omat superlatiivinsa. Niitä ei kuolevaisten sanavarastossa ole.