Levyarvio: Tanssilevy jonka tahdissa ei ole tarkoitus tanssia – Mark Ronsonin näkemys pikkutuntien tunnelmasta on tumma

Mark Ronson
Late Night Feelings
Columbia

Kun illan euforia vaimenee myöhäisyön haavoittuneeksi yksinäisyydeksi, ollaan keskellä pop-tragiikan essentiaa. Ei siis ihme, että brittituottaja Mark Ronson pureutuu antaumuksella tähän sudenhetkeen. Hänen neljäs albuminsa on periaatteessa sikermä raukean tarttuvaa klubimusiikkia, mutta viitekehyksensä kannattelemana levy avartuu tutkielmaksi ihmisestä silloin kun tämä on riippuvaisimmillaan toisesta.

Ronsonin näkemys pikkutuntien tunnelmista on tumma. Vuosituhannen vaihteesta kumpuava poljento kannattelee varjoista kumpuavia ihmissuhdemonologeja, joissa rakkaus on lähinnä surumielistä tunnustuksen tarvetta. Nimekkäiden vierailijoiden kannattelemina kuvaelmat nousevat kuitenkin siivilleen. Lykke Lin indie-sensibiliteetti, Miley Cyrusin dollypartonismi ja Yebban gospeliaaninen patetiantaju – muiden muassa – puristavat yön sinestä esille jokaisen mahdollisen totuuden.

Pohjimmiltaan Late Night Feelings kuulostaa tanssilevyltä, jonka tahdissa ei ole tarkoitus tanssia. Albumin pulssi on yllyttävimmilläänkin rauhallinen ja nostattavimmatkin melodiat ensisijaisesti lohduttavia. Huolellisen tuotantojäljen pinnassa häivähtää toisinaan käyttötavaran tuntu, mutta pintapuolisuus vain lisää musiikin todistusvoimaa. Suurtenkin tunteiden tunnustautuessa ohikiitäviksi mielihaluiksi levy selittää itsensä aukottomasti.