Levyarvio: Tumma, yksinäinen ja kaunis kokonaisuus – Team Playn Wishes And Desires on kuin kokoelma pienoisnovelleja

Team Play
Wishes And Desires
Soliti

Minja Koskela ja Tapio Viitasaari tuntevat kulttuuriset viitekehyksensä. He suosittelevat Team Play -debyyttinsä oheislukemistoksi Charlotte Brontën kirjallisuutta ja toivovat musiikkinsa soivan Luca Guadagninon elokuvassa. Eivätkä nimet jää heitoiksi. Kaksikon lauluista huokuu innoittajilta tuttua herkkyyttä ja melankolian heijastuspinnaksi avartuvaa tilallisuutta. Eikä esikuvien vieno nostalgiakaan liene vierasta. Vaikka Wishes And Desires kuulostaa ajankohtaiselta, häivähtää soinnissa menneisyydellisyyden tuntu.

Otteeltaan levy on hienovarainen mutta voimakas. Huolellisesti kirjoitetut laulut ripustautuvat kohtalokkaan duetoinnin varaan, ja lisukkeiksi asetellaan niin harvatahtisia pianonpainalluksia kuin ilmavia orkestraatioitakin. Intiimien folk-balladien ja maalailevamman pop-taiteen välille syntyy kiireetön jatkumo, jolla Koskelan ja Viitasaaren paljaat tulkinnat nivoutuvat vierailevien muusikoiden (esim. Mikko ja Markus Joensuu, Matti Ahopelto) näkemyksiin luontevasti.

Viipyilevässä hartaudessa on kuitenkin vaaransa. Vaikka Koskelan ja Viitasaaren äänet osuvat erinomaisesti yhteen, pelkistyy vuoropuhelu helposti toisteiseksi, ja emotionaalinen samansävyisyys nakertaa kerronnallista potentiaalia. Antoisimmillaan levy onkin, kun kappaleita lähestyy yksitellen nautittavina pienoisnovelleina. Silloin musiikin merkitykset avartuvat laajimmilleen ja tuokiokuvista muodostuu tumma, yksinäinen ja kaunis kokonaisuus.

Vähintäänkin levy puolustaa romantiikkaa, dramaattisuutta ja heikkouksia, toisin sanoen useimmiten epätoivottuja tapoja käsitellä asioita.

Tapio Viitasaari, esittäydytte Minja Koskelan kanssa ystävinä, jotka rakastavat laulujen kirjoittamista ja keskusteluja. Miten ystävyytenne jalostui Team Playksi?
– Tapasimme Sibelius-Akatemian kuppilassa. Minja kertoi olleensa Belgiassa festivaaleilla kuuntelemassa lempibändejään. Niistä aika moni oli yhteinen – esimerkiksi The Knife, jota moni koulussamme piti epämusiikkina – joten meistä tuli heti ystävät.
– Jossain vaiheessa päätimme tehdä yhdessä musiikkia, ja folk-henkinen yhdessä laulaminen muodostui kaiken ytimeksi. Tyylimme vakiintui vähitellen, kun lauloimme kotiurkujen säestyksellä. Esimerkiksi Black Is The Color – kansanlaululla on ollut suuri vaikutus valintoihimme.
– Levyllä lauluja rikastavat myös ystävämme. Moni biisi löysi lopullisen muotonsa heidän avullaan. Matti Ahopelto esimerkiksi toi co-tuottajana kaivattua täyteläisyyttä Sunriseen ja Mikko Joensuu rauhaa ja aikaa Keep Me In The Darkiin.

Levyllä toistuvat alakuloiset aiheet, kuten yksinolo, erkaantuminen ja kaipaus. Kuinka tietoisesti tematiikka on rakentunut?
– Biisit seurailevat albumin nimen mukaisia teemoja teksteineen ja soundeineen. Olemme olleet hyvin intuitiivisia, mutta jälkeenpäin voi huomata, että laulut käsittelevät aikamoisia pettymyksiä ja tuhoja, tosin kauniilla tavalla. Vähintäänkin levy puolustaa romantiikkaa, dramaattisuutta ja heikkouksia, toisin sanoen useimmiten epätoivottuja tapoja käsitellä asioita.

Musiikkinne tuntuu hyvin visuaaliselta. Oliko mielessänne joitakin tiettyjä näkymiä tai asetelmia, joita lähditte kehittämään lauluiksi?
– Osa kappaleista sijoittuu selkeään paikkaan ja tilanteeseen. Esimerkiksi Foggy Night on öinen hetki rintamamiestalon pihassa ja A Ripe Fruitin tekstiä on ohjannut Call Me By Your Name -leffan mehevä luonto. Toisaalta Ave Maria ja Please Come Home perustuvat yksinkertaisille pianokuvioille, jotka ovat inspiroineet koko kappaleet tekstiä myöten.

Teksti: Hannu Linkola