Saijaa Saijaasta, Eleanoora Rosenholmista ja Magyar Possesta tutun Pasi Salmen soolodebyytillä antaudutaan unien, muistojen ja luonnonvoimien heiteltäväksi. Olisin yllättynyt jos näin ei olisi. Pohjimmiltaan Salmen koko uraa on leimannut hanakkuus hakeutua todellisuutta ja alitajuntaa yhdistäviin liminaalisuuksiin.
Onneksi rajatonta aihepiiriä voi koluta itseään toistamatta. Vaikka Preerian upottaa kuu hyödyntää Saijaa Saijaan erinomaisen Dyynimukulakuukusen (2017) aika- ja paikkasidonnaisuuksia, on sen maalailu leimallisesti itsenäistä, intiimiäkin. Kun sävelkulkujen keinuttamat uniharhat takertuvat kotikaupungin kattoihin ja rikastuvat menneisyyden jäljistä, vie levy lähelle esittäjänsä sisintä, olipa kerronnan taso kuinka yleinen hyvänsä.
Musiikki tilallistaa sanojen näkymät. Bändisovitusten melodisissa kliimakseissa on nautinnollinen annos mielikuvallisuutta, ja kosketinvetoiset mietelmät täsmentävät juonta sekä herkkinä välisoittoina että koristeellisina kuvaelmina. Laulujen taustalta kajastaa usein tunnusomainen teatraalisuus, mutta se ei käänny kertaakaan ydinainesta vastaan. Jopa ääriviivoja kyseenalaistava Manner pikemminkin avartaa lumousta kuin rikkoo sen.
Puolen tunnin kestossaan Preerian upottaa kuu ei yritäkään kasvaa synteesiksi. Assosiatiivisesti toisiinsa sulautuvien tunnelmien kavalkadina levy on kuitenkin ehtymätön miellevuo, jonka jokainen pyörre tuntuu ruumiissa.
Mielestäni todellisuudella on fiktion luonne. Suhde todellisuuteen ei ole koskaan suora, vaan omien mielentilojen ja muistojen värittämä.
Pasi Salmi, olet vaikuttanut monissa persoonallisissa yhtyeissä, joille olet tehnyt myös musiikkia. Miksi nyt kirjoittamistasi lauluista muodostui ensimmäinen soololevysi?
– Työskentelin tällä kertaa biisien parissa täysin yksin. Olen ollut usein bändeissä, jotka jostain syystä ovat aktiivisia tosi kausiluonteisesti. Kyllästyin siihen, että musiikin tekemisessä oli taukoja, ja siitä tuli idea soololevyyn. Mitään tietoista linkkiä aiempiin levyihin ei ole.
– Halusin myös haastaa itseäni: mitä seuraisi jos tekisin biisit täysin yksin? Olen luonteeltani yhteistyöihminen to the max. Siksi tämä oli aika uskaliasta – ei ollut ketään heijastamassa ideoita. Demotin kaikki biisit itse ennen kuin pyysin muita soittajia mukaan.
Levyn kantavat teemat ovat periaatteessa erillisiä, mutta kuitenkin sidoksissa toisiinsa. Miellätkö tämän harkituksi teema-albumiksi, vai ovatko aiheet ennemminkin sattumanvaraista seurausta siitä, millaisiin mielentiloihin ja maisemiin musiikki sinua vei?
– Jotain siltä väliltä. Suurelta osin käsittelen vanhoja eroja sekä henkilökohtaista suhdetta todellisuuteen ja luontoon. En ajatellut kuitenkaan tehdä mitään erolevyä, vaan tein sellaisia biisejä joita tuli mieleen tai käsiin.
– Muistan ajatelleeni että olisi hyvä, jos lyriikoissa olisi totuudellinen meininki. Mielestäni todellisuudella on fiktion luonne. Suhde todellisuuteen ei ole koskaan suora, vaan omien mielentilojen ja muistojen värittämä.
Saatan astua ennalta-annettujen kategorioiden ansaan, mutta tuntuu että kotikaupunkisi Pori on vahvasti läsnä levyllä, muutenkin kuin Kuukkarin ja Valtiosillan kaltaisina nimettyinä kiintopisteinä. Millainen inspiraationlähde Pori sinulle on?
– Olen asunut Porissa 40 vuotta, melkein koko ikäni. Koko muu maailma tapahtuu tavallaan turvallisen etäisyyden päässä. Kaupunki vaihtaa ilmettään aina muun maailman hälyn ja subjektiivisten assosiaatioiden mukaan. Sitten on tiettyjä kaupunginosia, joissa asuvat lapsuudenmuistot tai toiset maanosat. Fyysisenä ja arkkitehtonisena kokonaisuutena Pori antaa pysyväisyyden, jonka avulla maailman tunkeilevuuden voi kesyttää kivasti kotiportille.
Teksti: Hannu Linkola