Matti Jasun levystä kuulee heti kaksi asiaa. Ensinnäkin hän on selvästi tehnyt musiikkia jo tovin. Toiseksi: miettiessään musiikilleen suuntaa Matti ei ole tutkinut tuoreimpia trendibarometrejä.
Omassa musahörhökuplassani tällainen soundi oli todella kuumaa kamaa 20 vuotta sitten. Oh my god, jos joku olisi Suomessa saanut aikaan tällaista musiikkia vuonna 1999! Mitä kuuluu vanhat frendit? Vieläkö Beck, Flaming Lips, Beta Band ja kumppanit saavat aivot sulamaan onnesta?
Vaikka Up And Running laukaisee passelin ikäisessä 1990-luvun loppuun vieviä mielleyhtymiä, tässä albumissa ei ole mitään homeista. Jasun popnäkemys tuntuu raikkaalta ja viehkolta. 60-70-luvun folkrockpsykepop-groovailusta ammentavalle pohjalle on rakennettu rikas maailma, jossa luistellaan hauskasti tunnelmasta toiseen. Tyhjästä tärähtävät puhesamplet ja ufoäänet sekä väkevästi esiin miksatut rummut muistuttavat vanhan hiphopin hurvittelevasta hengestä. Rennosti louhivat kitarat, juohevat sointukierrot ja yleisorgaaninen tunnelma tekevät selvää pesäeroa varsinaiseen konemusiikkiestetiikkaan.
Tämän levyn teko oli palapelin kasaamista – eri elementtejä, rytmejä ja melodioita pyöriteltiin paikasta toiseen. Kokeilin kaikkea mikä tuntui hauskalta.
Hieman puolihuolimattoman oloisesti kuljeskeleva laulu on myös taattua kitaraindie-ilmaisua. Parhaimmillaan Matti Jasun taidokas ITE-pop on näkemystä ja euforista tunnetta tulvillaan. Vocoder- leijailusta funkyyn purkkapopriffittelyyn kurvaava Bicycle Boy on hyvä muistutus siitä, kuinka kovaa kamaa popkenttämme katvealueilla tehdään. Kappaleen tahdissa olisi mahtava rullailla fillarilla 3D-lasit päässä.
Musiikillinen elämänkaaresi keskikokoisen pähkinän kuoressa eli miten sinusta on tullut tuollainen artisti?
– Kitaransoittoa aloitellessa tärkein päämäärä oli omien biisien tekeminen. Samoihin aikoihin löysin Neil Youngin omaperäisen soundin ja lentopallo rikkoi sointukäden nimettömästä nivelen pysyvästi. Se lisäsi entisestään keskittymistä muuhun kuin soittovirtuositeettiin. Ekassa bändissäni Goodnight Monstersissa tuli otettua varaslähtö kunnolla musahommiin ja muutamassa vuodessa opin paljon, varsinkin kun lavakokemus lähti täysin nollasta. Goodnight Monstersin jälkeen olen tehnyt musiikkia soolona. Biisien ja levyjen tekeminen on edelleen hauskinta tässä touhussa.
Uutta levyä kuunnellessa tule mieleen vanha fraasi: ”play” tarkoittaa paitsi soittamista myös leikkimistä. Pahastutko, jos löydän musiikistasi leikkiä?
– En pahastu lainkaan! Tämän levyn teko oli palapelin kasaamista – eri elementtejä, rytmejä ja melodioita pyöriteltiin paikasta toiseen. Kokeilin kaikkea mikä tuntui hauskalta. Leikki ja huumorintajuhan eivät kuitenkaan vie musiikilta painoarvoa tai tarkoita, että se olisi pelkkää puuhastelua.
Missä päin hengenheimolaisesi luuhaavat nykymusiikin kentällä? Oletko yksinäinen ratsastaja?
– En osaa oikein sanoa tarkalleen mihin genreen itse kuulun, mutta koen samanhenkisyyttä niiden artistien kanssa, jotka ammentavat samasta, 60-luvun perintöä olevasta melodialaarista. Tuotanto voi olla sliipattua ja modernia tai rujoa ja riisuttua, mutta kunhan on tarttuvia pop-melodioita niin ollaan samalla aaltopituudella.
Teksti: Pekka Laine