Strangest Parade
Sub Pop
Washingtonin Spokanesta Seattleen pesiytynyt The Makers on edennyt autotallijuuristaan pitkälle. Seitsemännen albumin vaikutteiden kartoitus on jännittävää puuhaa: ne eivät tule niistä ilmeisimmistä paikoista, vaikka Kurt Blochin ja bändin lämpimästi taltioiman, ajoittain puoliakustisen ja harvinaisen paljon koskettimia käyttävän soinnin perusraamin voikin paikantaa 60-luvun lopulle ja 70-luvun alkupuoliskolle. Kai tätä voi retroksikin sanoa, mutta oudon tuoreelta Strangest Parade nykyilmastossa maistuu. Kvartetti ei haksahda kopioimaan kenenkään säevellyksiä eivätkä sen omat perustu vain yhdelle idealle. Ammennuspaletin hajanaisuus tuo hommaan mukavia yllätyksiä.
Vai koska viimeksi kuulitte rockbändiä, joka Pretty Thingsin ja Stonesin psykedelisen kauden lisäksi heijastelee sekä Lovea, Byrdsiä ja Neil Youngia että varhaista Bowieta, Queenia ja jopa Sparksia? Aivan, ei todellakaan mikään tyypillinen yhdistelmä. Tavanomainen ei myöskään ole Michael Machinen tukahtuneen angstinen ääni. Vokalisti väsää kohderyhmistä piittaamattomat piisit basistiveljensä Donny Virgon kanssa.
Hard To Be Human, Calling Elvis, John and Jesus ja Laughter Then Violence kuulostavat sillä tavalla intohimoisesti dramaattisilta ballaadeilta, joiden kaltaisia ei ole aikoihin kuultu. Tuulitunneliefektien ja 12-kielisen sävyttämä Concert of Colors on myös hienosti monitahoinen sävelmä. Bändin garage-menneisyyden kavaltaa Addicted to Dying, jossa kitarat ujeltavat kiitettävän hurjasti. "Feel so tired/kill myself in the morning" -rivi pelastaa kappaleen tosikkomaisuudelta. Tosin heti perään tulee Suicide Blues, mutta siinäkin on enemmän ideoita kuin monien kilpailijoiden koko albumissa. Innostavan omapäinen orkesteri kaiken kaikkiaan.
