MARK OLSON AND THE CREEKDIPPERS: December´s Child

Arvio julkaistu Soundissa 10/2002.
Kirjoittanut: Markus Nordenstreng.
The Jayhawksin laulusolistina ja perustajajäsenenä tunnettu Mark Olson on sittemmin eronnut vanhasta yhtyeestään ja muuttanut kylmästä Minnesotasta Joshua Treen autiomaahan yhdessä elinkumppaninsa, MS-tautia potevan Victoria Williamsin kanssa.

Arvio

MARK OLSON AND THE CREEKDIPPERS
December´s Child
Glitterhouse

The Jayhawksin laulusolistina ja perustajajäsenenä tunnettu Mark Olson on sittemmin eronnut vanhasta yhtyeestään ja muuttanut kylmästä Minnesotasta Joshua Treen autiomaahan yhdessä elinkumppaninsa, MS-tautia potevan Victoria Williamsin kanssa. Muutaman epätasaisen soololevyn jälkeen mies on jälleen elämänsä vedossa – December’s Child pitää sisällään yksitoista toinen toistaan hienompaa biisiä, jotka vain paranevat joka kuuntelukerralla.

Kotikutoinen toteutus epävireisine viuluineen pukee ajatonta maanläheistä musiikkia kuin ruutupaita ja Chevyn pick-up konsanaan. Paikoin voisi kuvitella kuuntelevansa The Bandiä tai samaisessa autiomaassa lähes 30 vuotta sitten kuollutta ja poltettua Gram Parsonsia. Olsonin hauras lauluääni tulkitsee herkästi pieniä tarinoita Amerikan sydänmailta. Levyn lyriikat ovat kaikessa lapsellisuudessaan mielettömän koskettavia, kuten albumin avausraita, How Can I Send Tonight (There To Tell You) antaa ymmärtää: ”I thought a tear might dry our eyes/was it wrong for me to say/I thought a tear might dry our eyes/then your thoughts came tumbling down/how can I send tonight there to tell you?”

Levyn todellinen helmi on Cactus Wren, jonka Olson laulaa Victorian kanssa kuolleelle tädilleen: ”If you see my aunt there tell her I’ll be home/I love her so.” Entisen kollegan, Jayhawks-kitaristi Gary Lourisin kanssa sävelletty ja laulettu kaihoisa Say You’ll Be Mine kuuluu myös klassikkokastiin – sehän voisi mainiosti istua Jayhawksin hienoimmalle levylle, Hollywood Town Hallille. Herrojen äänten kemian tiedetään parantaneen yhden jos toisenkin popparin särkyneen sydämen, eikä niiden tenho ole minnekään kaikonnut kymmenen vuoden aikana. Olsonin ja Lourisin yhteistyön soisi jatkuvan vielä Jayhawksin seuraavalla levyllä.

Ehkä juuri levyn naiivius onkin sen vahvuus. Tämän päivän postmodernin retroilun keskellä on tuiki harvinaista törmätä artistiin, joka tohtii laulaa yksinkertaisia ajatuksia ääneen ilman ironian häivääkään. Vielä vajaat kolmekymmentä vuotta sitten moista piirrettä lauluntekijässä pidettiin kadehdittavanakin juttuna, toisin on valitettavasti tänään. Jos kaipaat lämpöä elämääsi näinä syksyn koleina iltoina, tee itsellesi palvelus ja hae tämä levy kaupasta. 

Lisää luettavaa