Viime vuosien aikana on ollut mielenkiintoista seurata, kuinka suomalaisen rytmimusiikin kentällä raja-aidat kaatuvat ja tanner ryskyy. Eturivin hiphop- ja reggaeaktit ovat yksissä tuumin hyödyntäneet ennakkoluulottomasti eurooppalaisen kansanmusiikin, afron, elektron ja kotoisen iskelmän suomia mahdollisuuksia omaa soundia etsiessään. Suomi-reggaen pitkän linjan pelurin Puppa J:n toisella sooloalbumilla biitti nojaa enimmäkseen yhä läskiin takapotkuun, mutta kokonaisuus on kirjava ja kiehtova potpuri erityylisiä lauluja: reggaeta, hiphopia, folkia, iskelmää ja niin edelleen.
Suomen Musiikin leipiin napatusta Pupasta tuskin tulee toisen reggaeveteraanin Jukka Pojan kaltaista kansansuosikkia, eikä hän sitä varmaan haluaakaan. Siihen Pupan musiikki on liian asenteellista eikä hänen melodioissaankaan ole tarvittavaa hittiainesta. Lyriikat puivat maailmanmenoa tutun vasemmisto-anarkistisesta perspektiivistä ja dullaa ylistetään kyllästymiseen asti. Toiset kutsuvat sitä katu-uskottavuudeksi, mutta ei sanoma tai kielenkäyttö ole millään muotoa yllättävää tai suvereenia.
Pupan tekstien vahvuus on niiden henkilökohtaisuudessa, mutta Mutsin munuaiskivet on yhtä luotaantyöntävä kuin kappaleen nimi vihjaa.
