O tempora! Otsikko johtaa Puppa J:n aggressiivisesti odotetun ensimmäisen soolon ytimeen, ja odotuksen päätyttyä olo on helpottunut. Niin vapauttava kokemus Oi aikoja! on: tämä on subjektiivisesta kokemuksesta kumpuavaa havainnointia tihentyneestä ajastamme mutta myös ajatonta ihmettelyä, sielukkaaksi yltyvässä palossaan universaaleja teemoja lähestyvää ääntä.
Vallatuista taloista festivaalilavoille, kivijalkoihin rakennetuista luukuista sound systemeihin ja iTunes-soittolistoille Puppa etsii ihmistä ja jäljittää petoa reggaen, hiphopin ja iskelmän ristiaallokossa palauttamatta identiteettinsä säikeitä vaihtelevien musiikki- ja kulttuuriperinteiden ulkokultaisiin tunnusmerkkeihin. Sen seurauksena Oi aikoja! lähestyy välittömyydestään huolimatta sellaista tunnistettavaa ja menetelmänsä puolesta radikaalia mutaatiota, josta tunnetuimpana esimerkkinä palvelee vastaavana tuottajana toimivan Asan Loppuasukas-merkkipaalu (2008).
Puppakin on loppuasukas, mutta hän hahmottaa uusyhteisöllisyydessä orastavat mahdollisuudet. Hänen syvältä kumpuava äänensä kietoutuu karhean kauniiseen, voimakaspiirteiseen tuotantoon. Nimenomaan risteytetty musiikki kohottaa Puppan viestin ennenkuulumattomiin korkeuksiin, ja hieno materiaali voimakkaine tulkintoineen tiivistyy jälkitraditionaaliseksi kansanmusiikiksi ihmisille, joilla riittää Puppan välittömän klassikon sanoin Huolii.
