THE REPLACEMENTS: Stink

Arvio julkaistu Soundissa 10/2002.
Kirjoittanut: Kai Latvalehto.
Minnesotalainen The Replacements oli ensimmäisiä "selkeitä" amerikkalaisia punkbändejä. "Selkeitä" lainausmerkeissä siksi, että nämä veijarit olivat bändiuransa (1981-1991) aikana harvoin selkeitä, saatia sitten selviä.

Arvio

THE REPLACEMENTS
Stink
Twintone

Minnesotalainen The Replacements oli ensimmäisiä "selkeitä" amerikkalaisia punkbändejä. "Selkeitä" lainausmerkeissä siksi, että nämä veijarit olivat bändiuransa (1981-1991) aikana harvoin selkeitä, saatia sitten selviä. Selkeys puuttui pitkään siksi, että soittovirheet, pienet epävireet ja muut epäolennaisuudet päätyivät usein levyille asti. Replacementsin alkoholinkäytöstä on liikkeellä niin karseaa tarinaa, että bändiä ei hevin uskoisi amerikkalaiseksi.

Bändin neljä ensimmäistä, riippumattomalle Twintonelle tehtyä levyä on nyt julkaistu uudelleen. Raa'asti kategorisoiden voisi sanoa, että kaksi ekaa on punkkia, kolmas ei tiedä mistä tuulee ja neljäs on selvä osviitta siitä kultakaudesta, jota bändin kolme tulevaa Sire-levyä (Tim, Don't Tell A Soul ja Pleased To Meet Me) edustavat. Kyseiset levyt ovat 80-luvun uljainta amerikkalaista kitararokkia. 1991 ilmestyi vielä All Shook Down, joka on lähes Paul Westerbergin soolo. Yhtyeen laulaja ja biisinikkari on tämän jälkeen puskenut, kunnon perusjäärä kun on, neljä soololevyä samaa biisiä. Eipä silti, Westerbergin perusbiisi on hyvä biisi.

Bändin Sorry Ma -esikoinen sisältää 18 railakkaan sähläävää esitystä. Levy todistaa, että jenkkipunkinkin rinnassa takoo rock'n'roll-sydän, joka ei ole musiikillisesti hirveän kaukana vaikkapa räkäisestä Hanoi Rocksista. Kitaristi Bob Stinson on ilmeikkäämpi soittaja ja selvästi paremmassa kuosissa kuin myöhemmillä levyillä. Kuukasvoinen Bob saikin monoa 1986 ja menehtyi 1995 traagisissa puitteissa. Nuorempi Stinson eli basisti Tommy on sittemmin edennyt Guns 'N Rosesin basistiksi.

1982 ilmestynyt kahdeksan biisin mini-lp Stink on näistä tyylipuhtain levytys. Kuusi orastavaa keesipunkrallia, jossa rumpali Chris Mars tikittää mahdollisimman lyhyttä ja nopeaa vetoa. God Damn Job on pelottavan lähellä yksisilmäistä boogieta ja Go puolestaan ensimmäinen sivallus melodramaattisempaan ilmaisuun. Silti kaksi tähteä, koska Mats ei ollut raponen punkbändi, eikä linjakkuus ole aina hyve. Sitä paitsi tämä varttitunti olisi sopinut bonukseksi ekan levyn perään.

Hootenanny on siirtymä pois punkista, monipuolisempaan materiaaliin. Biisit eivät kuitenkaan vielä ole loistavia. Levy muistuttaakin suurelta osin iloista treenikämppäsessiota, jossa soitellaan kaikkea muuta kuin oikeita biisejä. Let It Bellä näitä on jo useampia. Levyn avaa I Will Dare, jossa vieraileva kitaristi Peter Buck vetää niin juntahtavan soolon, että R.E.M.-levylle moisella ei ole asiaa. Bändi svengaa muutenkin aivan eri tavalla kuin aikaisemmin. Levyn päättävä Answering Machine mahtuukin jo kevyesti kaikkien aikojen 50 parhaan biisin joukkoon. 

Lisää luettavaa