SAM COOKE: The Man Who Invented Soul

SAM COOKE
The Man Who Invented Soul
RCA

Mies, joka keksi soulin? Itse myöntäisin tuon tittelin Ray Charlesille, jos mainitun musiikinlajin perustaminen olisi pakko laskea yhden mieshenkilön ansioksi. Aivan asiaton tämän elegantin neljän cd:n kansion otsikko ei sentään ole: Sam Cooke limitti vankat gospel-juurensa kauniisti rhythm & bluesiin ja silkkaan iskelmäänkin. Hieman toisenlaisten tähtien alla hänestä olisi voinut kehkeytyä yksi aikansa juhlituimmista jazz-laulajista. Missä mahtaisivat taapertaa Otis Redding, Sam Moore, ja Bobby Womack ilman Cooken antamaa inspiraatiota?

The Man Who Invented Soul kattaa Sam Cooken uran vuoden 1957 You Send Me -superhitistä vuoteen 1963. Ikävä kyllä artistimme puolentoista viimeisen elinvuoden aikaiset levytykset eivät ole päätyneet kokoelmalle, koska ne ovat edelleen Cooken perustaman Tracey Recordsin omaisuutta. Esimerkiksi postuumisti julkaistu hyperaktiivinen Shake puuttuu, samoin majesteetillinen A Change Is Gonna Come, josta muodostui oleellinen osa mustan tietoisuuden nousun soundtrackia.

Ennen maallista menestystään komea ja karismaattinen Cooke ehti aiheuttaa sydämentykytyksiä gospel-ympyröissä Soul Stirrersin kultakurkkuisimpana jäsenenä. Nämä Specialty-levytykset on rajattu ulos boksista samoin kuin samalle yhtiölle nimimerkillä Dale Cook tehdyt pop-yritelmät. Sittemmin miljoonamyyntiin yltynyt You Send Me oli vitivalkoisine taustakuoroineen liian iskelmällinen Specialty-pomo Art Rupelle, joten Cooken manageri Bumps Blackwell ohjasi suojattinsa pienelle Keen-levymerkille ja lopulta RCA:n talliin.

Jo Soul Stirrersin aikoina kävi selväksi, että vaikka Cooke pystyi tarvittaessa repimään keuhkoistaan sielua riipaisevia ärjähdyksiä, hänen tenorinsa pääsi parhaiten oikeuksiinsa hillitymmässä ympäristössä. Hiukkanen hellyyttä voi viedä pitkälle, kuten croonerimme opastaa Tenderness-kappaleessa. Konsepti toimi, sillä kuorojen ja jousien pehmustamat For Sentimental Reasons, Only Sixteen ja What a Wonderful World kelpasivat myös suurelle eli valkoiselle yleisölle.

Kieltämättä sovitusten imelyys hillitsee joissakin tapauksissa kuuntelijan nautintoa, mutta silti useimpiin esitysiin mahtuu riittävä ripaus bluesillista särmää, joka erottaa Cooken levytykset pikkumukavista iskelmistä. Hän on yksinkertaisesti liian hyvä tulkitsija kompastuakseen helppoihin ratkaisuihin edes kulahtaneiden standardien parissa. Ja kun kaiuttimista kajahtaa Chain Gangin kaltainen äärimmäisen täydellisyyden kiteytymä, olen valmis vannomaan, etten koskaan sano pahaa sanaa yhdestäkään hänen laulamastaan nuotista.

Kansion kolme ensimmäistä cd:tä etenevät käytännöllisesti aikajärjestyksessä. Singlehittien ja albumiraitojen joukkoon on ripoteltu muutamia ennen kuulemattomia vaihtoehto-ottoja. Uumoilen kuitenkin, että neljäs kiekko päätyy soittimeeni muita useammin. Se sisältää kaksi vuoden 1963 lp:tä kokonaisuudessaan. Night Beat on loistavan tyylikäs kahdentoista bluesin kokonaisuus, joka muistuttaa melkoisesti Charles Brownin parhaita saavutuksia. Live At The Harlem Square Club taas näyttää meille Sam Cooken karheamman puolen: suoraan toimintaan taipuvaisen soul-miehen omimman yleisönsä edessä.

Sam Cooke poistui – tai poistettiin muutamalla käsiaseen laukauksella – keskuudestamme jo ennen soul-musiikin varsinaista kulta-aikaa. Voimme vain arvailla, miten hän olisi muutamaa vuotta myöhemmin vastannut Al Greenin ja Marvin Gayen huutoon. Kuinka kaunista jälkeä olisi piirtynyt vinyylille yhteistyössä Chessin, Staxin, tai Motownin tuottajien kanssa? Kuinka pitkään hän olisi jatkanut soulin uranuurtajana ennen paluutaan gospelin syliin? Millaisella setillä 71-vuotias Sam Cooke hurmaisi tänä kesänä Pori Jazzin pääareenan yleisömassat?