Uutta uljasta vuosituhatta on tallattu kohta viidentoista vuoden verran, mutta kovin montaa Spoonin Ga Ga Ga Ga Gan (2007) tasoista levyä ei matkan varrelle ole osunut. Yhtye taisi itsekin hätkähtää kultasuonen löytymistä sen verran pahasti, että sitä seurannut Transference (2010) oli rikkonainen ja tarkoitusperiltään kaikin puolin epäselvä levy. Aika on hieman parantanut näitä haavoja, mutta silti yhtyeen ylle on jäänyt pienehkö epäilyksen verho − pystyykö Spoon enää palaamaan parhaimpien hetkiensä tasolle.
Onneksemme vastaus kääntyy nopeasti muotoon ”kyllä”. They Want My Soul on vahva albumi, joka koko lailla tiivistää sen, miksi Spoon on yksi viime vuosien tärkeimmistä yhtyeistä. Kun samaan nippuun lyödään yksinkertaisesti loistavat kappaleet, universaali ja ajasta riippumaton tuotanto ja erinomaisen letkeä yhteissoitto, ollaan jo vahvasti voiton puolella. Britt Danielin karhea tulkinta on tässä kakussa vielä se varsinainen kirsikka kaiken päällä.
Vaikka Spoon herkästi ja paikoin ihan aiheestakin usein tungetaan mitäänkuvaamattomaan indie-lokeroon, on kyse jostain paljon suuremmasta. Tältä The Beatles olisi kuulostanut vuonna 1975, jos historiaa olisi kirjoitettu toisin. Kuunnelkaapa vaikka I Just Don’t Understand ja yrittäkää väittää vastaan.
