Kuudennella albumillaan Spoon on uransa huipulla. Juuri sopivan karhealta kuulostava Ga Ga Ga Ga Ga -kiekko sujahti ilmestyessään Yhdysvaltojen myyntilistan kärkikymmenikköön. Se on hienosti Teksasissa 90-luvun puolivälissä perustetulta yhtyeeltä, jonka omaperäinen rock tuntuu ajautuvan alati kokeellisempaan suuntaan.
Levy alkaa Don’t Make Me A Targetin alastomalla kitarariffillä. Sitten sisään astuu simppeli rumpukomppi ja Britt Daniel rupeaa laulamaan säästeliäitä, hyvin merkityksellisiltä kuulostavia lauseita. Jonkin aikaa tuntuu, että kappaleesta puuttuu melodia. Ehkä soittimiakin voisi olla runsaammin. Viimeisellä minuutilla ensin piuhat kärähtävät ja sitten muutaman sekunnin ajan jossain vilahtaa harmonia. Vesi on noussut kavalasti niin korkealle, että on pakko nostaa leuka ylös. Tämän paremmin mikään levy ei ole lähtenyt liikkeelle vuosikausiin.
Toisena esiteltävään The Ghost Of You Lingers -biisiin ei mahdu juuri muuta kuin painajaismainen pianoriffi. Sitä seuraava You Got Yr Cherry Bomb on 80-lukuista indierockia puhaltimilla tukevoitettuna ja Eddie’s Raggalla kitara iskee kuin The Clashin Sandinistalla. Lyhyt ja tiivis levy ottaa haltuun ällistyttävän lavean alueen. Jotain tällaista olisi myös Wilcon toivonut uudella albumillaan tekevän sen sijaan, että yhtye sovitti Reinot jalkaansa ja antoi periksi mukavuudenhalulle.
Ga Ga Ga Ga Ga on yksi vuoden parhaista rocklevyistä ja hieno osoitus siitä, miksi amerikkalainen vaihtoehtorock on tällä hetkellä terveemmällä pohjalla kuin brittiläinen. Suuressa maassa yhtyeillä voi olla muitakin pyrkimyksiä kuin päästä mahdollisimman nopeasti NME:n kanteen. Spoon on tajunnut kestävän kehityksen idean oikealla tavalla ja siksi sen musiikki vangitsee koko ajan uusia kuulijoita.
