TREY ANASTASIO: Trey Anastasio

Vaikka tämän levyn kannessa komeileekin punainen "TREY ANASTASIO – The debut solo album" -tarra, on teknisesti ottaen kyseessä jo toinen leimallisesti tämän kitaristin kiekko. Alkuvuodesta 1996 ilmestyi nimittäin isolti improvisatorinen Surrender to the Air, jota mainostettiin kanteen lyödyllä sinisellä "A recording produced by PHISH'S TREY ANASTASIO" -tarralla.

Näiden albumien erojen tutkiminen paljastaa kenties jopa vähän liikaa emoyhtyeen tolasta: Surrender to the Airin aikaan Phish oli voimainsa tunnossa, ja Anastasio halusi omillaan irrotella muiden muassa Sun Ra'n bändistä tutun Marshall Allenin sekä Marc Ribot'n, John Medeskin ja Phish-rumpali Jon Fishmanin kanssa. Nyt Vermontin ikioma Grateful Dead on lähteestä riippuen joko määrittelemättömän mittaisella tauolla tai selvitystilassa, eikä Trey Anastasio voisi juuri enempää Phishiltä kuulostaa. Vähän niinkuin Pantse Syrjä yhtäkkiä julkaista läväyttäisi soolon, joka kuulostaa aivan Eppu Normaalilta. Omasta tyylistä luopuminen olisi nousujohteisen uran päälle luonnollisesti paitsi hankalaa, myös potentaalisen typerää, mutta riskejä ennen niin pelkäämättömältä Anastasiolta olisi ollut lupa odottaa jotakin tätä haastavampaa.

Pelin avaava ja valitettavan arvattavasti singleksikin valittu Alive Again voisi hyvin olla vaikkapa Riftin aikainen demo, eikä emoyhtyeen haamusta päästä – tai edes haluta – kunnolla eroon koko 12-biisisen aikana. Se etuhan tällaisesta lempeästä tyylillisestä haudanryöstöstä toki on, että keikoilla Anastasio voi aivan huoletta sekoittaa settiin myös Phishin materiaalia. Mutta käy bändin lopulta miten hyvänsä, 37-vuotias Anastasio joutuu lopun uraansa miettimään sitä, oliko lopulta niin ratkaiseva osa yhtyeen olemusta kuin tällä levyllään antaa ymmärtää. Vai päättikö hän vain ensimmäisenä ottaa etuajo-oikeuden siihen soundiin, jolle on jo selvä tilaus Phish-fanien sankassa joukossa?