F. Scott Fitzgeraldin klassikkokirjassa Kultahattu (1925) 29-vuotias pörssimeklari Nick Carraway loi ulkopuolisen katseensa New Yorkissa asuvien monimiljonäärien elämään. 40 vuotta myöhemmin Bob Dylan käänsi asetelman päälaelleen kappaleessaan The Ballad Of A Thin Man, jossa kasvoton Mr. Jones yritti turhaan ymmärtää uutta alakulttuuria. Vuonna 2018 on helppo kuvitella tilanne, jossa keskiverto musiikinkuluttuja katsoo Mäsän menoa käsittämättä lainkaan, mitä on tekeillä.
Kollektiivi syntyi reilut kolme vuotta sitten yhtä keikkaa varten, kun Sanna ”Litku” Klemetti yhdisti voimansa muun muassa Sumuposauttaja-, Huminoita- ja Jeavestone–yhtyeistä tuttujen ihmisten kanssa. Syntyi bändi, joka risteilee punk rockin, progen ja undergroundin välillä, vapaasti hölmöillen ja tyylistä toiseen säntäillen.
Yhtyeen toinen levy Viimesen päälle on ensimmäiseen Mä&Sä (2016) -albumiin verrattuna tiukempi ja soundeiltaan huomattavasti kirkkaampi kokonaisuus, joskaan ei vanhakantaisessa mielessä populaarimpi tai helpommin sulava. Biisimateriaalin puolesta se ei sisällä yhtään niin kovaa kappaletta kuin edellislevyn Sekaisin Makista, joskin hillitön My Lidl foni ja hitikäs Karoliina pääsevät lähelle.
Mäsä voi tuntua ulkopuolisen silmin käsittämättömältä kohkaukselta, mutta sisäpuolelta koettuna on vaikea keksiä hurmaavampaa menoa.