VARIOUS ARTISTS: The Complete Stax/Volt Singles

Aluksi ahdetaan yksi soulin suurimmista tarinoista pähkinänkuoreen. Eletään 50-luvun loppua Tennesseen Memphisissä. Pankkivirkailija Estelle Axton ja hänen kantriviulua vinguttava pikkuveljensä Jim Stewart ryhtyvät musiikkibisnekseen. Ensin perustetaan levykauppa, sitten -yhtiö. He ristivät firman sukunimiensä alkukirjainten mukaan ja rakentavat studion vanhaan elokuvateatteriin McLemore Avenuelle. Muutamassa vuodessa Staxista kasvaa toinen soulin suurista suunnanäyttäjistä, puhtoisen Motownin verevä vastakappale. Mustat ja valkoiset muusikot paiskivat Soulsvillessa pitkiä työvuoroja. Superhitit sovitetaan studiossa yhteispelillä ilman joutavia nuottiviivastoja.

Menstystarina jatkuu. Palkataan uutta väkeä. Martin Luther King murhataan. Perheyrityksen sisäinen harmonia murenee. Funkin pulssi ei laannu, mutta vauhtisokeus ja harkitsemattomat liiketoimet johtavat loputtomiin oikeusistuntoihin ja viimein konkurssiin vuonna 1976. Jäljelle jää Egyptin pyramidien kokoinen rhythm & bluesin, soulin ja funkin perintö.

Nyt käsiteltävään yhdeksän cd:n laatikkoon on koottu kaikki Staxin ensimmäisen vuosikymmenen singlejen a-puolet ja joitakin valikoituja b-sivuja. Kuunneltava ei lopu heti kesken, sillä pakkaus sisältää 244 keskimäärin alle kolmeminuuttista rutistusta. Klassikoiden ja neronleimausten lomaan mahtuu luonnollisesti myös piirikunnallisen tason suorituksia, mutta tässä komeassa kontekstissa nekin täyttävät paikkansa. Iloisten yllätysten määrä hämmästyttää. Kuka kumma on Prince Conley, jonka I´m Going Home svengaa kuin hirvilauma? Entä peräti kahdesti studioon päästetty riehakas Wendy René? Levyttikö Ivory Joe Hunter tosiaan Staxille? Vai on ska-hitti Oh Carolinan intro näpistetty Carla ja Rufus Thomasin ensimmäiseltä yhteiseltä sinkulta.

Staxin alkutaipaletta kuvaa hyvin se, että sen kolmesta ensimmäisestä top 10 -hitistä kaksi oli instrumentaaleja. Yleensä Booker T. & The MG´s ja Mar-Keys (käytännössä torvisektiolla vahvistettu MG`s) raapivat vain Billboardin listan alapäätä, mutta Last Night ja Green Onions ponkaisivat molemmat pop-osaston pronssisijalle. Vieläkin, lukemattomien kuuntelujen jälkeen, ne herättävät selkäpiissä järjenvastaisia värähtelyjä. Instrumentalistien vaikutus Staxin soundiin ulottuu paljon omia hittejä syvemmälle. Samat nuorukaiset pitivät yllä rytmiä useimmilla yhtiön levytyksistä, oli kyseessä sitten "maailman vanhin teini" Rufus Thomas, blues-kitaran kuninkaallinen Albert King tai mahtava Otis Redding. Eräät ehtivät vielä kuutamokeikoille Hi Recordsin studiolle.

Vasta laulajatähdet kuitenkin tekivät Stax-soundista suuren yleisön herkkua ja eurooppalaistenkin mieleisen vientituotteen. Pään avasi syksyllä 1960 Rufus Thomasin aidosti teini-ikäinen Carla-tytär ja hellyttävä Gee Whiz. Autokuskin ominaisuudessa McLemorelle ilmaantunut Otis Redding pysäytti studiotyöläisten veret pari vuotta myöhemmin. Äänihuulia ei säästelty, kun Otis särki sydämiä I´ve Been Loving You Too Longilla tai piiskasi seurakuntansa ekstaasiin I Can´t Turn Your Loosella. Gospel-pohjainen dynamiittiduo Sam & Dave kukoisti vuosikymmenen puolivälistä lähtien. Eddie Floyd koputti puuta. Johnnie Taylorin uhmakas soulblues kehittyi hiljalleen funkin suuntaan. Syvän soulin sydämelliset tulkit William Bell ja Mable John jäivät sattuman oikusta takarivin tähdiksi.

Laulajien taustalla ahersivat biisintekijät. Ulkopuolisten laulukirjoja ei juuri selailtu. Otisin jämäkkä Satisfaction ja Bar-Kaysin velmu A Hard Day´s Night ovat harvinaisia poikkeuksia. MG´s-kitaristi Steve Cropper sävelsi ja sanoitti sekä itsekseen että Otis Reddingin ja Eddie Floydin aisaparina. Samaisen kvartetin urkuri Booker T. Jones ja William Bell työskentelivät yhdessä. Sir Mack Ricen julma naamavärkki esti soolotähteyden mutta iskeviä biisejä syntyi. Sam & Dave on käytännössä uransa velkaa Isaac Hayesin ja David Porterin hittihautomolle, jonka palveluksista nauttivat myös Johnnie Taylor, Carla Thomas, Jeannie & The Darlings ja monet muut. Hayesin myöhempää uraa myhäilevänä Mustana Mooseksena ja South Parkin Chefinä ei vielä kukaan aavistanut.

Kansion päättävä Johnnie Taylorin I Ain´t Particular ilmestyi kauppoihin huhtikuussa 1968. Stax eli muutoksen aikoja. Yhtiön keulakuva Otis Redding oli kuollut edellisen vuoden lopulla lento-onnettomuudessa. Atlanticin kanssa tehdystä jakelusopimuksesta löytyi pykälä, jonka mukaan Staxin masterit kuuluvat Atlanticille. Räyhäkkä soul sai vähitellen tehdä tilaa virtaviivaiselle ja yhteiskuntakriittiselle funkille. Biisit pitenivät ja lahkeet levenivät. Luottobasisti Duck Dunnin illuusiot särkyivät, kun päämajan käytävillä patsastelevilla aseistetuilla turvamiehillä ei ollut hajuakaan siitä, kuka hän oli.

Musiikillisesti ja historiallisesti vaikuttavaa kokoelmaa tukee 82-sivuinen kirjanen. Syvempää analyysia halajava tarttukoon Rob Bowmanin Soulsville U.S.A. -historiikkiin tai Peter Guralnickin Sweet Soul Musiciin, joka tekee selvää koko eteläisestä soulista. Staxin tarina jatkuu vielä kahdessa cd-laatikossa.