THE WHITE STRIPES: White Blood Cells

Detroitin myyttisestä musiikkikaupungista tuleva The White Stripes on rock'n'rollin demokraattisen perussanoman väkevä ruumiillistuma: rock on rajaton riemu kaikille ja sanomisen väline niille, joilla ei muuta ole.
Rock on niin alkeellista ja yksinkertaista musiikkia, että kuka tahansa voi ainakin yrittää sen soittamista ja laulamista. Tästä vaikeudet alkavat: rockia rämpyttää miljoonapäinen lahjattomien massa, joka helposti nujertaa alleen paljon hyvää ja arvokasta. Silloin tällöin oikeus tapahtuu ja kasvottomasta joukosta hioutuu helmi, josta loistaa valo. Puhun siitä samasta tuikkeesta, joka vei nuoren Elviksen helvettiin ja takaisin, joka sai Mo Tuckerin hakkaamaan rumpuja ja joka pakotti Iggy Popin ensi kerran konttaamaan verta vuotavana lavalla. The White Stripes kuuluu aidon rock'n'rollin viestin viejien ketjuun eli niihin valittuihin, joiden oikeasti kannattaa rokata – maksoi mitä maksoi.
Kolmen albumin mittainen ura on muovannut detroitilaisen tusinaduon nerokkaan toimivaksi iskujoukoksi, joka on synnyttänyt aikamoista kuhinaa maanalaista rockia seuraavissa piireissä. En yhtään ihmettele miksi. Jack ja Meg Whiten muodostama mukaperheyhtye on sekä visuaalisesti että musiikillisesti tehokasta napalmia nykyrokin nösseröiseen viidakkoon. Punavalkoisiin vetimiin sonnustautuneet "sisarukset" kaivavat sähkökitarasta ja rumpusetistä ankaran äläkän, jossa kaikki on kohdallaan. Rumpali Meg takoo settiään yksioikoisesti asiaansa uskoen ja jättää tilaa Jackin kitaralle ja briljantille hulttiolaululle.
Jack White on ehdottomasti White Stripesin tähti ja dynamo. Whiten näennäisen huoleton soitto kattaa yllättävän laajan kaistan paholaismusiikin maaperästä. Miehen lähtökohdat ovat Pussy Galoren ja The Jon Spencer Blues Explosionin paaluttamassa broken blues -scenessä, mutta White ei ole jäänyt kaavoihin kangistumaan. White Blood Cellsillä karuun nykybluesiin sekoittuu folk-, glamrock- ja jytäaineksia viihdyttävässä suhteessa. Monia lofi-rynkyttäjiä kahlitseva lauluntekotaidon puute ei ole myöskään kompastuskivenä nuoren Whiten tiellä. En muista kuulleeni yhtään bassottomalta primitiivipohjalta ponnistavaa levyä, jossa oli näin hyviä kappaleita näin paljon.
Kovasta itsevarmuudesta ja määrätietoisuudesta kertoo se tapa, jolla White Stripes räväyttää kortit tiskiin heti levyn avausraidalla. Kuvitelkaa ihan alkuaikojen Led Zeppelin, mutta ilman typeriä adoniskiharoita, onttoa teatraalisuutta ja turhaa soittotaitoa. Riipaisevasti laulettu Dead Leaves And The Dirty Ground revittää eteemme juuri tällaisen rock'n'roll-unelman eikä White Blood Cells missään vaiheessa petä tuiman avauksen synnyttämiä odotuksia.