THE WHITE STRIPES: Get Behind Me Satan

Arvio julkaistu Soundissa 06-07/2005.
Kirjoittanut: Asko Alanen.
Sitä oppii uudenlaista respektiä tuoretta levytysmateriaalia kohtaan, kun koikkelehtii kolmen biisin välein vaihtamaan arvostelukappaleeksi annetun tuplavinyylin puoliskoja.

Arvio

THE WHITE STRIPES
Get Behind Me Satan
XL Recordings

Sitä oppii uudenlaista respektiä tuoretta levytysmateriaalia kohtaan, kun koikkelehtii kolmen biisin välein vaihtamaan arvostelukappaleeksi annetun tuplavinyylin puoliskoja. Toisaalta Jackin ja Megin suosimat perussoundit, vaihtelevan retroviisteiset sovitukset ja karkeahkot stereoefektit suorastaan kaipaavat uria kyntävää neulaa toteuttaakseen alkuperäistä tarkoitustaan.

The White Stripes on avautunut tiukimmasta rokkibluesin karsinastaan ja kitaravoittoisesta myllytyksestä, mutta cd/dvd-hybrideille loihdittaviin luksussoundeihin on edelleen valovuosien etäisyys.

Piano on lyömäsoittimista jaloimpia ja sen painavasormiseen komppaukseen tukeutuu yllättävän moni tämän levyn kappaleista. Vieläkin erikoisempaa tahtia helisevät ja kopisevat marimba ja bongot, joiden mukanaolo ei millään muotoa viesti kesähittien kaipuusta. Ne asettuvat musiikkiin yhtä pelkistetysti ja toteavasti kuin muutkin yhtyeen käyttämät elementit. Itse laulut ovat keskittyneempiä ja vakavampiakin, mikä selittää vähemmän sähköisen soinnin suosimisen. Vain tarvittaessa Jack White kohottaa äänensä kireään falsettiin ja kitaransa pedon luontoon sopivaan iskuriffiin ja teräskielten ulvontaan.

Ronskeimmat kappaleet sitovat kokonaisuuden yhdellä särmäsiivulla vinyylipuoliskoa kohden. Kitaran ja rumpujen purkauksina kulkeva Blue Orchid aloittaa levyn tuttavallisen topakasti, joskin petollisesti, sillä pian sen jälkeen kitaran iskuvoima, rumpujen präiske sekä basarin ja haikan vakaa kopse vaihtuu runollisemmaksi luennaksi. Ärhäkkä The Denial Twist tulee kakkospuolen keskellä vastaan mitä ripeimmän rokkikuvion ja yllätyksellisen sulavan bassokuvion voimalla.

Tyylilajissaan yhtyeen raastavimpiin esityksiin kuuluva Instinct Blues vavahduttaa kolmosposkella todella vaistonvaraiselta kuulostavalla, runnovalla ja sähköisellä dialogillaan, jossa on jotain samaa kuin Big Brother & The Holding Co:n tuskaisasti vaappuvassa ja vereslihaisessa väännössä. Viimeisen sivun Red Rain alleviivaa albumin sisäisen rokkijaon pontevalla kertoiskulla ja liukkaasti liikehtivällä slidellä.

Siinä The White Stripesin selkärangaksi vakiintunut osasto. Sitäkin erikoisempia genrejä ammennetaan muissa kappaleissa, joista voi hakea 60- ja 70-luvun viitteitä merseybeatin pianotahdeista Loven koristeelliseen happopoppiin. Kenties levykeskustassa ja promokuvastossa toistuva omena-aihio myös vihjaa The Beatlesin ongelmallisen levy-yhtiö- ja studiokauden aikoihin. Sen sijaan intiimimmät laulelmat The Nurse ja White Moon tuovat mieleen Arthur Leen lempeän mutta arvaamattoman tavan avata mielikuviensa kirjoa.

Modernisoitua beat-runoutta vastaa tamburiinin diskanttisella sähinällä höystetty ja vakaaseen runomittaan istutettu luenta Take, Take, Take. Se töytäisee äkkijarrutuksella askeettiseen kertosäkeeseen jatkaakseen kerrontaa yhtä kiivaasti. Arvoitukseksi jää, mistä lie kummunnut Megin laulama lyhyt ja opettavainen insestiloru Passive Manipulation tai outona Loretta Lynn -muistumana lastenrallatusten lyyriseen ja melodiseen lokeroon solahtava hillbilly-humppa Little Ghost. Viimeisen verkkaisen iskun perii tahallisen huojahteleva ja painokkaan pianosäesteinen kantrivalssi I'm Lonely (But I Ain't That Lonely Yet).

Get Behind Me Satan -kiekko vaatii enemmän sulattelua kuin edelliset levyt suoraviivaisine videohitteineen. Tämä ei tarkoita sitä, että The White Stripes olisi luopunut jostain oleellisesta elementistään. Pelkästään Jack Whiten horjumaton tapa elää ja reagoida laulussaan sanojen sisältö ja kerronnan käänteet saa tämänkin albumin kuulostamaan vain ja ainoastaan The White Stripesin tekemältä. Meg Whiten rumputyö ei myöskään menetä välitöntä tatsiaan kulloisenkin kappaleen etenemislogiikkaan, vaikka hartiavoimin ei tarvitsekaan paiskoa pannuja.

Kulkipa säestys koskettimien kaikupohjalla tai akustisen kompin värinässä, biisit eivät kuulosta vierailta tai puolivillaisesti uusiutuvilta kokeiluilta. Juureva sointi ja kiihottava dramatiikka elävät hitaammissa ja hiljaisemmissakin kappaleissa yhtä voimallisesti. 

Lisää luettavaa