THE WHITE STRIPES: Icky Thump

THE WHITE STRIPES
Icky Thump
XL Recordings

Jack White on noussut pianotuolilta ja tarttunut taas kitaraan. Icky Thump rämisee ja ulvoo väkivaltaisemmin kuin pianopainotteinen edeltäjänsä Get Behind Me Satan (2005). Räminä kelpaa kyllä, sillä Jack White on poikkeuksellisen nerokas kitaristi. Runsas kitarasooloilu on yleensä rocklevyillä pelkästään haitallista, mutta Icky Thumpilla arvaamaton vinguttelu tuo aina kappaleisiin oikeaa lisäarvoa. Meg White soittaa rumpuja poikkeuksellisen elävästi ja yllätyksellisesti svengaten. Kun tälle pohjalle lisätään kyky kirjoittaa nerokkaita rock-kappaleita, on kaikki The White Stripesin keräämä kunnia, menestys ja maine ansaittua.

Tällä levyllä kuuluu syvä ymmärrys siitä musiikillisesta jatkumosta, jonka jatkoksi ollaan asettumassa. Appalakkijollotus, puuvillapeltoblues, Zeppelin-jyrinä, melodinen pop ja kelttiläiset säkkipillit nivoutuvat toisiinsa saumattomasti. Tuloksena on vanhalta kuulostavaa, mutta erittäin modernia musiikkia. The White Stripes ei ole mikään valkoisen pojan ja tytön ponnaribluespumppu, vaan täysin omalla äänellään meuhkaava 2000-luvun rockyhtye.

Vaikka yhä toimitaan minimalistisella soitinkokoonpanolla, on yhtye ottanut vapauksia myös omista dogmaattisista säännöistään. Esimerkeistä käyvät vaikkapa Conquestin oopperallinen mariachitorvihevi ja nimikappaleen villi syntetisaattoritulitus. Säkkipilli on soittimista sietämättömimpiä, mutta Prickly Thorn, But Sweetly Wornissa sekin kuulostaa kauniilta. Periaatteessa primitiivinen albumi onkin hämmentävän monipuolinen ja monitasoinen. Kun on tarpeeksi sisältöä, pärjää vähemmällä muotoilulla.

Räminäbiiseistä Icky Thump, Bone Broke ja Catch Hell Blues jäänevät yhtyeen klassikkolistaan. Balladeista You Don’t Know What Love Is (You Just Do As You’re Told) ja A Martyr For My Love For You nousevat myös duon uran parhaimmistoon. Ainut löysä hetki albumilla on pariminuuttinen sekoilu nimeltä St. Andrew (This Battle Is In The Air), joka sijoittuu juuri vinyylilevyn a-puoliskon loppuun. Sitä ennen ja sen jälkeen ollaan niin juhlavan soundin äärellä, että lipsahdus tuntuu suorastaan tarpeelliselta.

Kokeilunhalu tuntuu sopivan mainiosti yhteen The White Stripesin tarkkojen toimintasääntöjen kanssa. Sama vapautuneisuus kuuluu esityksissä silloin, kun kuljetaan tuttua perinneboogiepolkua, ja silloin, kun lähdetään aukomaan aivan uutta ja omaa latua kohti tuntematonta. Nautinnollisimpia hetkiä ovatkin ne, joissa bändi nykäisee itsensä vaivattomasti perinteestä tulevaisuuteen. Icky Thump on tulevaisuuden klassista rockia.

Käsillä on duon tasapainoisin pitkäsoitto, jolla kuullaan Jack Whiten tähänastisen uran parhaita yksilösuorituksia sekä kitaristina että laulajana. Meg White on ollut yhtä ässä rumpali viimeistään Elephantilta (2003) lähtien. Jos luomisvoima pysyy tällaisella tasolla, pystyy The White Stripes venyttämään omaa ahdasta konseptiaan vaikka maailman tappiin saakka.