WIDESPREAD PANIC: Don´t Tell The Band

Arvio julkaistu Soundissa 11/2001.
Kirjoittanut: Jake Nyman.
Vuonna 1985 Athensissa, Georgiassa perustettu Widespread Panic on tehnyt tähän mennessä jo seitsemän studioalbumia, mutta vasta Don't Tell The Band on saatavana Suomessa (ja ilmeisesti useimmissa muissakin Euroopan maissa) muutenkin kuin vain importtina.

Arvio

WIDESPREAD PANIC
Don´t Tell The Band
Sanctuary

Vuonna 1985 Athensissa, Georgiassa perustettu Widespread Panic on tehnyt tähän mennessä jo seitsemän studioalbumia, mutta vasta Don't Tell The Band on saatavana Suomessa (ja ilmeisesti useimmissa muissakin Euroopan maissa) muutenkin kuin vain importtina. Syytä moiseen syrjimiseen on vaikea keksiä, sillä kyseessä on erinomainen bändi, joka osaa poimia amerikkalaisen juurimusiikin puutarhasta kaikki parhaat hedelmät. Widespread Panic taitaa suvereenisti tyylin kuin tyylin southern rockista folkiin ja jazzahtavista paloista lattareihin.
Don't Tell The Bandilla Widespread Panic tyhjentää koko hedelmäkorinsa kuulijan eteen ja makunautinto on taattu. Levyn 12 kappaletta ovat periaatteessa kaikki eri tyylisiä, mutta hedelmäsalaattia niistä ei silti synny. Eri tyylisistä esityksistä huolimatta bändillä on tarjota myös runsaasti yhdistäviä elementtejä, joita ovat ennen kaikkea John Bellin persoonallinen lauluääni sekä muheva kitaransoitto. Toinen kasassa pitävä voima löytyy John "Jojo" Hermanin koskettimista. Varsinkin pianonsoitossa miehellä tuntuu olevan niin pehmeät kädet, että jopa Juhani Tamminenkin äityisi kehumaan niitä.
On vaikea ennustaaa, josko Don't Tell The Band olisi viimein yhtyeen läpimurtolevy, mutta kaikki edellytykset siihen ovat kyllä olemassa. Albumin on tuottanut R.E.M.:n ja Indigo Girlsin kanssa työskennellyt John Keanes ja nappuloita on väännellyt Tracy Chapmanin ja Limp Bizkitin levyjä äänittänyt Doug Trantow. Eikä asialle ole varmaankaan haitaksi sekään, että syyskuun lopulla Widespread Panic heitti pari keikkaa Lontoossa, joten jonkinlainen sillanpääasema Eurooppaankin on nyt saatu aikaiseksi.
Häpeillen tunnustan, että en ole kuullut Widespread Panicin aikaisempia levyjä. Niinpä tämä albumi oli minulle samanlainen elämys kuin Wigwamin Nuclear Nightclub englantilaisen Midweek Postin kriitikolle 70-luvun puolivälissä: "Tämän levyn kuuleminen ensimmäistä kertaa on kuin löytäisi Playboyn keskiaukeaman virsikirjan sisältä kesken pitkän saarnan – erittäin miellyttävä yllätys." 

Lisää luettavaa