YEAH YEAH YEAHS: Fever To Tell

The Strokesin Is This It -albumille löysivät tiensä kaikki yhtyeen aiemmin julkaisemat viisi kappaletta, Yeah Yeah Yeahsin esikoisalbumilla ei ole ainoatakaan biisiä Brooklynissa majailevan trion tähänastisilta julkaisuilta. Tinkimättömyys ei ole välttämättä kannattanut, sillä viime vuoden keväällä ilmestyneen loistavan Bang-ep:n, varman tulevaisuuden kulttiklassikon, kappaleista jokainen olisi ollut suonenisku tälle levylle.

Totuutta vääristelemättä Yeah Yeah Yeahsia voi kuvailla maailman muodikkaimmaksi ja mediaseksikkäimmäksi rockyhtyeeksi juuri nyt. Sen laulaja Karen O on kutakuinkin täydellinen siivottoman taiderockbändin keulahahmo: huonosti meikattu, puheiltaan ja käytökseltään räävitön ja kaupungin kuumimpien vaatesuunnittelijoiden ystävä – kuin Kelly Osborne, jota ei ole hemmoteltu piloille ja joka elää rock'n'rollin, ei julkisuuden vuoksi. Kitaristi Nick Zinner ja rumpali Brian Chase petaavat Karenille ruokottoman pedin piehtaroida. Basistia yhtyeessä ei tietenkään ole.

Pidäkkeettömän rock'n'rollin perusparametrit ovat yhtyeellä hallussa, mutta todellisuus ja toiveet eivät kohtaa. Ilman Karen O:n olemusta Fever To Tell -levyä ei pidettäisi ainutlaatuisena poptaideteoksena eikä yhtyettä palvottaisi muoti- ja musiikkilehdissä. The Jon Spencer Blues Explosionin ja PJ Harveyn varhaisten levyjen, 70-luvun lopun taidepunkin ja purkkapopin paikkeilla operoivat kappaleet eivät tarjoaisi kovinkaan kiinnostavaa kokemusta ilman yhtyeen keulakuvan suvereenia show'ta. Karen O on hysteerikko, joka vaatii kaiken huomion. Hän on ikoni ja seksisymboli ja muu on Yeah Yeah Yeahsin suhteen toissijaista.

Yeah Yeah Yeahsin soundi särisee ja ryskii, mutta kone yskii. Fever To Tell -levy ei tarjoa yhtään yllätystä, mikä ei välttämättä ole huono asia, mutta albumi ei myöskään yllä edes lähelle yhtyeen debyytti-ep:n rietasta ja kuumehuuruista viiden tähden rock'n'roll-magiaa. Kaivakaa se käsiinne, kun vielä voitte.