YEAH YEAH YEAHS: Mosquito

YEAH YEAH YEAHS
Mosquito
Polydor

Olin melkein unohtanut, miten hieno laji taidepunk voi olla, kun se oikein toteutetaan. Yeah Yeah Yeahs on intensiivistä, primitiivistä ja modernia, ja erittäin rock’n’rollia kaikkein urbaaneimmalla tavalla. Newyorkilainen YYY’s soundaa Mosquitolla yhtaikaa aivan helvetin syntiseltä, kiihkeältä, riskejä ottavalta, pelottomalta, röyhkeältä ja kuitenkin haavoittuvalta ja puhtaan turmeltumattomalta. Yhdistelmä tuntuu mahdottomalta, mutta tosielämä on tarua ihmeellisempää.

1970- ja 1980-lukujen taitteen New York ja Lontoo, Siouxsie & The Banshees, Blondie, Iggy ja Bowie – kaikki kuuluvat tässä niin, että sointi tuntuu ainakin vanhemmalle kuulijalle kodikkaan tutulta samalla, kun se on nykyistä valtavirtaa vasten todella raju. Area 52 on selvästi versio The Stoogesin I Wanna Be Your Dogista, mutta pallo potkitaan maaliin sellaisella vimmalla, että vastaväitteet tuntuvat naurettavilta.
Mahtavan kuoron säestämä Sacrilege avaa levyn niin hurjana kadotuksen jälkeisenä gospelina, että henkeä pitää vetää syvään. Bowiemaisesti teollisia kaupunkilaisnäkyjä maalaavalla Buried Alivella Dr. Octagon piipahtaa räpäyttämässä ja sehän sopii. Ylipäätään biisit eivät polje samaa uraa, vaikka kokonaisuus on ehjä.

Livenä nelihenkinen Yeah Yeah Yeahs näyttäytyy neljännellä albumillaan instrumentteja kroonisesti vaihtelevana triona. Kärjessä loistaa Karen O:n (basso, koskettimet) herkästi seksikäs laulu, mutta kolmikko kuulostaa ennen kaikkea pieneltä ja tiiviiltä sukupuuttoa uhmaavalta eläinlaumalta.