Muistoissa Peter Green – Soundin toimittajat kunnioittavat mestaria

Soundin toimittajat kunnioittavat 73-vuotiaana kuolleen brittilegendan muistoa. Juttu on julkaistu alun perin Soundissa 7/2020.

Neljä vuotta tuntuu äkkiseltään ajateltuna lyhyeltä vilaukselta ihmisen elämässä. Peter Greenin tarina osoittaa, että tuossa ajassa ehtii tapahtua liikaakin. Kesällä vuonna 1966 Peter Allen Greenbaum pestattiin vakituiseksi jäseneksi John Mayallin Bluesbreakers-yhtyeeseen, brittibluesin kunnioitettuun korkeakouluun. Beatnikin ja muodikkaan modin risteytykseltä näyttänyt Green oli ujo tulokas raskaassa sarjassa. Kesällä 1970 Green oli hippikristuksen näköinen palvottu kitarajumala. Hän oli myös sisältä rikki räjähtänyt tähti, jonka mielenterveys oli murusina ja ura rockin huipulla paketissa.

Peter Greenin tapauksessa voi helpottuneena todeta, että kerrankin hurmahenkiset aikalaistodistukset ja myöhemmän historian tuoma perspektiivi puhuvat samaa tarinaa. Hänen ansionsa avautuvat sekä nostalgisella sukupolvikokemuksella että ilman. John Mayallin riveissä Eric Claptonin jättämän ammottavan aukon tyynesti paikannut ja kesällä 1967 perustamansa Fleetwood Mac -yhtyeen pomona 1960-luvun brittiläisen bluesaallon taiteelliseen lakipisteeseen nostanut Peter Green on ohittamaton osa rockin tarinaa.

”Hän ei kitaroidessaan lörpötellyt joutavia vaan antoi soittimen laulaa ääniä, joilla oli merkitys. Hitaammin, keskittyneemmin ja syvemmälle oli hänen ankara ohjenuoransa.” – Pekka Laine

Greenin taiteessa soi ristiriita. Hän oli sekä traditiota kunnioittava musiikillinen puritaani että rock-ilmaisun utelias uudistaja. Varhaisesta rock’n’rollista sähköiskun saanut ja The Shadows -yhtyeen Hank Marvinia ensimmäisenä kitaraidolinaan fanittaneelle Greenille kävi kuten monelle: blues-kipinä muutti kaiken. Itä-Lontoossa kasvanut juutalaispoika suhtautui 1960-luvun rock-mullistuksen pohjavirtana pulputtaneeseen juurimusiikkiin totisemmin kuin muut samoilla apajilla kalastelleet nuoret brittimuusikot. Rytmikkääksi tanssimusiikiksi vääntynyt sähköblues oli muotisoundia, jonka röyhkeän itsevarma ja vahvasti eroottinen energia tarjosi vastavoiman sodanjälkeisen Englannin ankeudelle. Peter Green näki syvemmälle bluesin lumoavan pinnan alle. Hän ymmärsi, mistä T-Bone Walkerin ja B.B. Kingin johdolla syntyneessä modernissa kitarabluesissa oli oikeasti kysymys. Mustan Amerikan sähköisesti väreillyt ja tikarin lailla hermoon pistänyt kitarasoundi oli hänelle paljon enemmän kuin poptrendi, kiehtova roolileikki tai musiikillisen pyssysankariuden muoto. Peter Green oivalsi, että yhteen valittavaan ja itkevään sähkökitaran parkaisuun voi pakata kaiken. Hänelle blues oli totuuden etsimistä ja syvimpien tunteiden välittämistä.

Laulaessaan ja soittaessaan hidasta raastoa mollissa tai rehentelevän seksikästä shufflea Peter Green kohosi nopeasti huippulahjakkaasta oppilaasta mestariluokkaan. Hän oli parhaimmillaan yhtä hyvä kuin esikuvansa. Tätä ei voi sanoa yhdestäkään toisesta bluesista eväät omaan rock-tähteyteensä ammentaneesta aikalaisikonista. Peter Green oli aikansa sankareista nöyrin. Hän ei rakentanut mustan musiikin muotokielestä spektaakkelia tai kehikkoa omien soitannollisten jonglööritaitojensa esittelylle. Hänen jäsennetty ja ajatuksellisesti kirkkaaksi pelkistetty soittonsa tutki aina olennaista. Hän ei kitaroidessaan lörpötellyt joutavia vaan antoi soittimen laulaa ääniä, joilla oli merkitys. Hitaammin, keskittyneemmin ja syvemmälle oli hänen ankara ohjenuoransa.

Fleetwood Macin ensimmäiset kaksi levyä olivat vimmaisessa energisyydessäänkin lähes lestadiolaista bluesin palvontaa. Peter Green ei jäänyt kuitenkaan bluesin vangiksi. Hän oli erinomainen laulaja ja säveltäjä, joka näki musiikin laajemmassa kuvassa, ei kitarismiaan haastavana soittoteknisenä esteratana. Vuonna 1969 ilmestynyt Then Play On -albumi ja sen ympärillä julkaistut singlet olivat jo toista maata. Mystinen ja synkkämielinen energia väreili Peter Greenin viimeisten Fleetwood Mac aikojen ja musiikin ympärillä. Hän oli matkalla kohti jotakin todella suurta. Spirituaalis-taiteellisessa mielessä tuo matka katkesi jo 1970. LSD-trippien ja hauraan persoonallisuuden yhdistelmä oli seurauksiltaan traaginen ja Greenin psyyke antoi periksi. Elämä jatkui, soittaminenkin. Peter Green ei kuitenkaan ollut enää se Peter Green, joka pysäytti maailman yhdellä ainoalla äänellä.
– Pekka Laine

Esimerkkejä Peter Greenin ainutlaatuisuudesta

A Fool No More (Peter Green: In The Skies, 1976)
”Jos tästä ei tule kylmiä väreitä, niin lääkäriin ja vähän äkkiä! Ajan seisauttavaa intensiteettiä. Peter Greenin tyylin voi sanoa olevan täydellinen yhdistelmä Otis Rushin tuskaista intohimoa, B.B. Kingin eleganttia ekonomisuutta ja Hank Marvinin kaiutettua melodisuutta, mutta olennaisempaa on, että Peter ymmärsi ja aisti bluesin syvimmällä mystisellä tasolla.”
– Jussi Niemi

Love That Burns (Fleetwood Mac: Mr. Wonderful, 1968)
”Sydäntäriipivä slovari, jonka vangiksi jää heti alun kitaraintrosta ja raidalla kuullaan myös Greenin riipaisevaa laulua ja vierailevia puhaltimia sekä tulevan Fleetwood Mac -kosketinsoittajan Christine Perfectin pianoa.”
– Antti Marttinen

Oh Well (Fleetwood Mac: Then Play On, 1969)
”Kaksiosainen sävellys esittelee herkullisella tavalla Peter Greenin monipuolista kitarointia. Kiihkeän sähköinen, vahvan riffipohjainen jamittelu kehittyy kuulaaksi loimutteluksi, jossa on klassisen musiikin ja folkin sävyjä. Rouheasta bluesrockista päästään mutkitta keskiaikaisiin tunnelmiin.”
– Juha Seitz

Jumping At Shadows (Fleetwood Mac: Live In Boston, 1970/1985)
”Pidättyväiseen ahdistukseen ja rujoon kauneuteen nojaava blueshituri ei ole Greenin oma sävellys, mutta sen verevä liveversio henkii hämmentävän osuvasti nerokkaan kitaristi–laulajan melankolista mielenmaisemaa.”
– Tomi Nordlund

Man Of The World (single, 1969)
”Peter Green oli kitarasankariksi harvinaisen sävykäs laulaja sekä loistava säveltäjä, kuten Man Of The World niin vastaansanomattomasti todistaa.”
– Arttu Tolonen

The Supernatural (John Mayall & The Bluesbreakers: A Hard Road, 1967)
”Kun brittibändit ja -kitaristit vasta hakivat valkoisia blues-linjauksiaan, lontoolainen kisälli liiti jo korkealla kitaransa sävel- ja sointusfääreissä ja laskeutui laulussaan multamaan ja kovien katujen tasalle hivelevämmin ja värisyttävämmin kuin kukaan muu.”
– Asko Alanen

If You Be My Baby (Fleetwood Mac: Mr. Wonderful, 1968)
”Peter Greenin tapansa mukaan pelkästään olennaiseen keskittyvä blueskitarointi tihkuu rakkaudenkaipuuta.”
– Esa Kuloniemi