Tummat pilvet makaavat Berliinin yllä ja välillä taivaalta rapsahtaa niskaan sadekuuro jos toinenkin. Puuskatuulet ovat aikamoisia eikä lämpötilakaan varsinaisesti kerro kesän alkaneen.
Aavistuksen masentava sää on kuitenkin nyt sivuseikka, sillä Berliinissä juhlitaan (erittäin) antaumuksella (erittäin) raskaan rockin äärellä. Komeasti valaistu Arena Treptow on myyty loppuun jo ennen tapahtuman alkua, ja tuhannet paikalle saapuneet fanit hymyilevät toinen toistaan leveämmin. Monet eivät varmasti ole nähneet ystäviä – ainakaan niitä kauempana asuvia – pitkään aikaan, ja lämpimiä halauksia vaihdetaan joka puolella.
Käynnissä on neljän pitkän päivän mittainen Desertfest, jonka savuisessa tunnelmassa esiintyvät muun muassa Witchcraft, Kadavar, Baroness, Orange Goblin ja Ufomammut. Onpa tarjolla myös väkevää suomalaisosaamista Polymoonin ja Kaleidoboltin verran.
Soundi vierailee paikalla perjantaina, ja erityinen huomio kiinnittyy illan pääesiintyjien eli YOBin ja Electric Wizardin keikkoihin.
Ensin mainitun amerikkalaisryhmän noin tunnin mittainen runttaus käynnistyy hieman kangerrellen. YOB-kolmikko hieroo soundejaan varsin pitkään, ja lopulta varsinainen keikka pääsee käynnistymään melkein vartin myöhässä.
Erikoisen soundcheckin luoma epämääräinen tunnelma onneksi kaikkoaa saman tien, kun laulaja-kitaristi Mike Scheidt, basisti Aaron Rieseberg ja rumpali Travis Foster alkavat iskeä varsinaisia vaihteita musiikillisen panssivaununsa silmään. Keikan ensimmäiset minuutit menevätkin kummastellessa sitä, että miten helvetissä vain kolmesta miehestä voi lähteä tuollaista tuomiopäivän meteliä.
Alkuihmetyksen jälkeen tarkempi huomio kiinnittyy Mike Scheidtiin. Nythän on niin, että YOBin jo 90-luvun puolella perustanut muusikko on lavalla äärimmäisen karismaattinen ilmestys. Entäpä sitten miehen pedaalilauta? No, se on melkein avaruusaluksen kokoinen.
Scheidt esiintyy suuren osan ajasta sivuttain yleisöön nähden. Mikrofoniteline on siis sijoitettu niin, että laulaessaan muusikko katsoo lavan toisella reunalla ankarasti päätään takovaa basisti Aaron Riesebergiä eikä suinkaan salin täyttäneitä yleisön edustajia. Toki laulaja-kitaristi ottaa aina kontaktia eturiveihin, kun sävellys heittäytyy pitkiin instrumentaaliosuuksiin.
Huhtikuun lopulta ympäri Eurooppaa kiertänyt YOB on kiistämättä kovassa iskussa, ja noin tunnin mittainen setti on täsmälleen sopivan mittainen. Puudutus ei ehdi iskeä vaan päällimmäiseksi jää ”tämä pitää ottaa uusiksi jonakin päivänä” -tunne.
Mutta mennään eteenpäin! Näin muuten taisi joskus lausua eräs allekirjoittanuttta suurempi ajattelija…
Niin, mistä tietää, että sähkövelho koputtelee jo portilla? No siitä, että PA-kaapit sylkäisevät ilmoille Celtic Frostin klassisen Procreation (Of The Wicked) -järkäleen.
Sitten tuleekin jo aika sukeltaa syvälle (mietojen) huumausaineiden, vanhojen kauhuelokuvien, pahaenteisen noituuden ja muiden mieltä kohottavien aiheiden pariin.
Intro Crypt Of Drugula vaipuu kuulumattomiin, ja jostakin savun ja pimeyden keskeltä estradille kasattujen Marshall-pinojen eteen vaeltaa neljä tummanpuhuvaa hahmoa. Tarvittavat iskut haitsuun ja mannerlaattojen kokoisella äänenpaineella kaiuttimista tuleva Return Trip ryhtyy painamaan Arena Treptown perustuksia alaspäin ainakin sentillä tai parilla.
Hyvät naiset ja herrat, Electric Wizard, täkäläisittäin Elektrischer Zauberer, on ottanut komennon näillä huudeilla.
Laulaja-kitaristi Jus Obornin kasvoja ei juuri näy hiuspehkon alta, mutta piru vieköön… Olenko huomaavinani pienen hymynkareen hänen suupielessään avauskappaleen lauluosuuden alkaessa? No, tämä Berliinin-veto on Dorsetin doom-kuninkaiden toinen keikka sitten loppuvuoden 2019, joten en pitäisi aivan mahdottomana sitäkään, että lievään synkistelyyn toisinaan taipuvainen Oborn todellakin virnistäisi tyytyväisenä – palatakseen toki nopeasti ”normaaliin habitukseensa”.
Muitakin syitä hymähdykseen löytyisi, sillä areenan äärimmilleen täyttänyt yleisömassa tuntuu vaipuvan syvään epäpyhään transsiin juuri sillä samalla hetkellä, kun Oborn, kitaristi Liz Buckingham, basisti Haz Wheaton ja rumpali Simon Poole alkavat loihtia soittimistaan konsertin ensitahteja. Eikä yhtyeen ote lipsu jatkossakaan vaan taianomainen raaka ja raskas tunnelma pysyy yllä koko 90-minuuttisen setin ajan.
Pari sanaa tuosta Electric Wizardin rytmisektiosta. Rickenbackeria tyylillä kurittanut Wheaton (mukana vuodesta 2018) ja lujaa pannujaan iskevä Poole (mukana vuodesta 2014) tekevät hemmetin täsmällistä työtä biisistä toiseen. Itse asiassa niin täsmällistä, että mieleen meinaa nousta kysymys, että pitäisikö näitä biisejä soittaa… vähän räkäisemmin? Jaa-a. Äärimmäisen tukevan pohjan tämä kaksikko joka tapauksessa luo, joten mikäpä siinä on Obornin ja Buckinghamin louhiessa toinen toistaan savuisempia ja painavampia kitarakudelmia.
Jossakin vaiheessa huomio kiinnittyy valtaviin puitteisiin: kookas lava ja sen sivuille sijoitetut isot videoscreenit ovat yhteensä kymmenien metrien levyiset. Kukapa olisi uskonut Electric Wizardin tinkimättöminä alkuvuosina, että yhtyeestä kuoriutuu näin suuren luokan tapahtumien pääesiintyjä?
Lopuksi vielä pari juttua. Yksi: toivon mukaan Electric Wizard julkaisee Wizard Bloody Wizard -albumin (2017) seuraajan mahdollisimman pian. Kaksi: Electric Wizard pitäisi saada taas vaihteeksi Suomeen. Esimerkiksi mahdollisimman pian.
Teksti ja kuvat: Timo Isoaho