Teksti: Ari Väntänen
Alla oleva teksti on poiminta pidemmästä, Soundissa 6/25 ilmestyvästä haastattelusta. Lehti julkaistaan 19. kesäkuuta.
Rumpali Butch Vig, kitaristi-kosketinsoittaja Steve Marker ja basisti-kitaristi-kosketinsoittaja Duke Erikson perustivat Garbagen Yhdysvaltain Wisconsinissa vuonna 1993. Skotlantilainen Shirley Manson liittyi bändiin seuraavana vuonna. Särmikkäänä keulakuvana ja persoonallisena laulajana hän oli juuri se puuttuva palanen, jonka kasvottomien keski-ikäisten yhtye tarvitsi menestyäkseen.
Garbagen levyjä on myyty kaikkiaan yli 17 miljoonaa kappaletta. Puolet määrästä on bändin kahden ensimmäisen albumin saldoa. Nimetön debyyttialbumi (1995) ja sen singlet Stupid Girl ja Only Happy When It Rains ovat sitä klassisinta Garbagea. Kakkoslevy Version 2.0 (1998) saateltiin maailmalle kuuden singlen – tunnetuimpina Push It ja I Think I’m Paranoid – tuella, ja suksee sen kuin jatkui.
Shirley Mansonin muistoissa menestysvuodet eivät kuitenkaan ole erityisen mukavia aikoja.
– Moni muu alalla osasi pelata kuuluisuuden kanssa. Se näytti minusta tosi vaivattomalta. Minulle se ei todellakaan ollut sitä. En nauttinut urani alkuvaiheista, koska en uskonut olevani saavuttamieni asioiden arvoinen.
Se on yllättävää kuulla. Muistan ajatelleeni, että vaikutit tosi coolilta.
– Kiitos kohteliaisuudesta, mutta olen tosi kaukana coolista. Olin aivan toista maata kuin vaikkapa Madonna. Ihailen häntä ja olen kiitollinen siitä, että hän on muuttanut maailmaa paremmaksi naisille, mutta hän tekee kaiken hyvin suunnitellusti ja miettii tarkkaan, miten tuo minkäkin asian esille. Minä taas olin täysin lonkalta vedetty hahmo. Olin vaihtoehtorokkari, joka pukeutui klubivaatteisiin. En tiedostanut tätäkään silloin lainkaan.
Sitäkin selkeämmin Manson tiedosti sen, mitä hänestä kirjoitettiin. Monille Vig, Marker ja Erikson olivat Garbagen sydän, sielu ja luova voima. Manson oli pelkkää pintaa, kasvot.
– Ajattelin, etten ole kovin lahjakas. Monet myös sanoivat minulle, etten ollut. Minua verrattiin lehdissä bändikavereihini ja todettiin, että Garbagen miehet olivat neroja, mutta minä en osannut muuta kuin olla kuuluisa. Tunsin olevani pelkkä huijari. Mietin, että niin moni muu ansaitsisi paljon enemmän sen, mitä minulle oli annettu.
Mansonin kipuillessa kohtelunsa ja huijarisyndroomansa kanssa Garbage puki musiikiksi vuosituhannen viime hetkien jännitteen. Yhtyeen uudesta teknologiasta inspiroitunut kitararock oli samassa vireessä zeitgeistin kanssa. Se päivitti rockin tuotantoa millenniumin tasalle, ja suosiosta päätellen sellainen puhutteli maailmaa.
Mutta kun Garbagen laulaja luki kriitikoiden näkemyksiä, hän uskoi eniten siihen, mitä pahaa hänestä sanottiin.
– Ajattelin, etten ole kovin hyvä laulaja enkä osaa tehdä biisejä. Että en ole sitä enkä tätä. Annoin muiden määritellä itseni ja median nielaista minut. Olin täysin maassa sen vuoksi. Mutta enhän minä tajunnut, mistä siinä oli kyse. Tein vain kovasti töitä ja yritin todistella, että minusta oli johonkin. Ja tulin hulluksi siinä sivussa.
Ehkä se johtui sukupuolestasi. Vanhoista musiikkilehdistä näkee, miten asenteet naisia kohtaan ovat muuttuneet. Ennen vanhaan sanavalinnat olivat välillä todella erikoisia, ulkonäön kautta alentavia, vaikka kyseessä olisi ollut Kate Bushin kaltainen arvostettu muusikko. Kulttuuri on kehittynyt, mutta eipä maailma taida olla vieläkään valmis.
– Harvoin kuulee, että miespuolinen toimittaja on edes ajatellut tuota asiaa. Puhuin aiheesta jo 1990-luvulla, ja minua pidettiin mielipuolena. Olin kuitenkin täysin oikeassa silloin ja olen edelleen. Naisia arvostellaan edelleen ulkonäön perusteella, seksikkyyden pohjalta ja pukeutumisen kautta. Heitä fetisoidaan ja esineellistetään. Mies voi tulla samaan tilanteeseen tukka takussa ja yllään samat vaatteet, joita hän on pitänyt viimeiset 20 vuotta, eikä kukaan paheksu. Se on raivostuttavaa, väsynyttä, turhauttavaa ja epäoikeudenmukaista. Toivottavasti sellaista ei enää ole myöhemmin tällä vuosituhannella.
Lue koko artikkeli lehdestä!