Siitä ei ole kuin parisen viikkoa, kun kuuntelin jälkikasvuni kanssa vanhaa Kissiä ja mietin jonkin raisun soolon mittaan, että kyllä se Ace vain oli aika omaperäinen kitaristi. Nyt imperfekti on kaikenkattava.
Vaikka ”Spaceman” keräsi aikoinaan viskisiepon ja sekoilijan mainetta, hän on – oli – Kissin alkuperäisen kokoonpanon ainoa jäsen, joka jää historiaan muusikonavuillaan. Harva puhuu Genen valloittavista bassokuvioista tai Paulin mestarillisista kimityksistä. Peterin rumpaloinnilla on toki vankkumattomat faninsa ja mallintajansa – kuten vaikkapa Nicke Andersson – mutta nelikosta vain Ace muistetaan nimenomaan soittajana.
Avaruusmies toi Kissin pohjimmiltaan sangen pehmoiseen hard rockiin särmää ja veti suurella tunteella. Tekniikka oli mitä oli ja sormet vuotivat verta, mutta tärkein todellakin välittyi. Hän ei ollut David Gilmourin tyyppinen tyyliniekka, joka saa kitaran nyyhkimään, vaan kun kyynelille oli sijansa, ne tulivat raivolla vonkuen – vähän kuin myöhemmin Dinosaur Jr. -mies J. Mascisillä, joka hänkin on Acensa taatusti kuunnellut.
Acen Les Paulin välityksellä raavittu soundi on yksi rockmaailman tunnistettavimmista. Sitä ei ole voinut jäljitellä kukaan, vaikka oppilapsia on piisannut. Ja olihan hän sellainen itsekin: tavallaan hän otti Hendrixin soitannollisen kekseliäisyyden ja paukutti sen pajavasaralla suoremmaksi, roisin katujätkän tyyliin sopivaksi.
Lopputulema upposi sisuksiin ensi kuulemalta – hän, jolle aihe on outo, voi kuunnella vaikka Acen kynäilemän Kiss-klassikon Shock Me (Love Gun, 1977), jonka legendaarisessa soolossa kiteytyy soittajastaan paljon.
Vaikka Ace muuten huiteli taiteilijanimensä mukaisesti avaruuksissa, soittohommissa hänen buutsinsa pysyivät tiukasti maankamaralla. Sen syliin käy nyt matka.
