Jossain on tie ulos -albuminsa viime syksyisestä julkaisusta asti tiiviisti tien päällä viihtynyt Pariisin Kevät haluaa olla livenä erilainen kuin levyllä. Soundin uudessa kiertuejuttusarjassa yhtyeen nokkamies Arto Tuunela kertoo mielipiteensä kaljakarsinakulttuurista ja paljastaa, mikä albumi pyörii takahuoneessa juuri ennen keikkaa.
Teit Pariisin Kevään kaksi ensimmäistä levyä aikanaan yksiksesi, eikä keikkoja tehty. Oletteko te nykyään levy- vai livebändi?
− Filosofia on bändin mukaan tulon myötä muuttunut kun on nähnyt, että on eri tapoja tehdä. Mutta ei me studiossa edelleenkään ajatella, että näin ja näin vedetään sitten livenä. Se ei lähtökohtaisesti ole kiinnostavaa. Pääasia että saadaan toimimaan livenä, kun on sen aika. On hyvä saada hommaan eri kulmia, livenä me ollaan rokkibändi.
Mikä pitää miehet tiellä? Kuka päättää tauoista kun körötellään Helsingistä Qstockiin? Helsingistähän kuitenkin lähdette?
− Helsingistä lähdetään. Mutta mä taidan olla ainoa alkuperäisstadilainen. Reko (rummut) asui stadissa kymmenen vuotta, mutta nyt se muutti takaisin maalle kasvattamaan kanoja. Meillähän aivan siis todella natsi kiertuemanageri, Joensuun Popmuusikoilta lempinimensä saanut Sammy. Mukava, mutta hankala tyyppi. Jos se päättää missä pysähdytään, niin sille on parempi olla laittamatta hanttiin. Meillä on Samin kanssa viha−rakkaus-suhde, joka perustuu sille, ettei meillä ole yhteisymmärrystä. Annetaan Samille potkut kerran illassa. Kunnes tajutaan, ettei me pärjätä ilman sitä. Sami pitää meidät pojat ruodussa.
Onko pohjoisemmassa erilaista yleisöä kuin eteläisemmillä kylillä?
− Ei oikeastaan. Ollaan me huomattu, että kaikkialla paikalle on pakotettu kädet puuskassa -poikaystäviä. Sitten ne yleensä salaa lämpeää illan edetessä.
Festarikausi on avautumaisillaan ja teilläkin on merkattuna muiden muassa Provinssia, Ruissia, Tammerfestiä, Pori Jazzia, sekä Himosta nyt juhannuksen korvilla. Onko Pariisin Keväällä lempifestaria?
− Ilosaarella on festarina hyvä linja, eivät satsaa ökynä pelkästään supertähtiin. Siellä on aina hyvä meininki ja diversiteetti artistikattauksen suhteen. Musta tuntuu, että jengi luottaa Ilosaaren järjestäjien makuun. Ja joo, onhan sillä erityisasema meille, koska meidän eka keikka oli siellä kesällä 2010. Mutta ei, ei meillä yhtä suosikkia ole.
Mikä suomalaisessa festarikulttuurissa tökkii?
− Karsinadokailu on aika perseestä, muinaisjäänne, joka muka kuuluu asiaan. Voihan se olla, että saattais joutua vapautumaan muuten liikaa. Pitäisi saada dokailla vapaasti, jos siltä tuntuu. Kaikki − esiintyjät ja yleisö − on tulleet festareille viihtymään, kukin tavallaan. Nythän jengiä pidetään jonoissa niin, että niitä vituttaa vähän, että ne saadaan dokaamaan sinne karsinaan.
Millaisia rituaaleja teillä on ennen lavalle astumista?
− Halataan ja kuunnellaan Nirvanaa. Bleachiä, ei koskaan Nevermindia.
Entä keikan jälkeen, kenellä on fläppitaulu?
− Yleensä haukutaan itse itsemme, jos siihen on pienintäkin aihetta, siitä on sitten hyvä jatkaa. Kyllähän sitä oikeasti miettii, jos yleisö ei lähde messiin, että mistä se vika voisi löytyä, se on varmaan ihan tervettä. Mutta ei meillä ole tapana märehtimään jäädä.
Raideri kiinnostaa ihmisiä, mikä on Pariisin Kevään ”aromipesä”?
− Me ollaan varmaan tylsiä, mutta ei ole ollut tapana kikkailla tai ryhtyä vittuilemaan sillä osastolla. Hedelmiä siellä ainakin on. Jossain vaiheessa jollain piti olla alkoholitonta bisseä ja se muuten roikkuu raiderissa yhä, vaikka kukaan ei juo niitä. Sinne ne aina jäävät jääkaapin kulmaan nököttämään. Oikeasti tärkeintä, kun tullaan keikalle, on se ele, että meidät on huomioitu.
Jospa tarjoaisitte kiertuemanagerille?
− Se vasta vittuilua olisikin.
Teillä kaikilla on tahoillanne historiaa myös ajalta ennen Pariisin Kevättä. Huomaatko, että jokin suomalaisessa kiertue-elossa tai keikkojen järjestämisessä olisi olennaisesti muuttunut viime aikoina?
− Eihän mulla muutoksen suhteen vielä ole varsinaisesti perspektiiviä sanoa. Mutta festareita ja miksei klubejakin jos ajattelen, niin eron oppii näkeen siinä, ketkä järkkäilee tapahtumia sydämellä ja ketkä jostain muista syistä. Kilpailu on koko ajan tiukentunut. Pakko arvostaa kaikkia, jotka jaksaa vääntää festareita vuodesta toiseen hyvällä meiningillä.
Teksti ja kuvat: Eero Tarmo