Runditentti, osa 6 – My First Band ja arjesta irtautumisen aakkoset

Toukokuussa Corazon-nimisen kolmannen pitkäsoittonsa julkaissut My First Band jutteli sateelta suojassa nautitun lounaan lomassa suunsa puhtaaksi muun muassa pulsuilusta, pehmustetuista käsiraudoista ja Kiira Korvesta. Kolmimiehisenä Soundin Runditentti-juttusarjaan osaa ottanut yhtye kiertää parhaillaan Keski-Eurooppaa yhdessä Sunrise Avenuen kanssa. 

Laulaja Antti, basisti Juho ja kitaristi Mikko, kertokaa My First Bandin historia lyhyesti.

Juho: ”Kimpassa ollaan soitettu viisitoista vuotta, tällä nimellä vuodesta 2006.”

Antti: ”Tosi pitkään siis. Vaikka ei kyllä siltä tunnu.”

Olette viime ajat kiertäneet saksankielistä Eurooppaa yhdessä Sunrise Avenuen kanssa. Missä ja miten tämä yhteistyö alkoi?

Juho: ”Se lähti liikkeelle meidän edellisen Mercury & Glitter -levyn (2011) julkkarikeikalla. Samu Haber oli katsomassa keikkaa ja alkoi diggailla meidän bändistä. Se otti meidät lämppäriksi, koska halusi viedä tätä juttua ja suomalaista musaa maailmalle.”

Antti: ”Tähän liittyy vielä sellainen detalji, että Samu ei ollut varma onko bändin solisti homo. Sille se ymmärtääkseni jotenkin lämpeni.”

Sille pikkiriikkiselle mahdollisuudelle…?

Antti: ”Sille epäselvyydelle. Mulla oli sillä keikalla vielä sellainen syntetisaattorikontrolleri, eli valomiekka, jota sitten siinä keikan aikana vemputtelin. Samu lämpeni kyllä tällekin toiminnalle, se nimesikin kyseisen miekan myöhemmin ’luikerokulliksi’.”

Onko mitään, mille Samu ei lämmennyt?

Juho: ”Ei oikeastaan. Samu tunsi meidän kosketinsoittajan (Heikki Puhakainen) ja oli sitä kautta päätynyt keikalle. Odotti kuulemma jotain villasukkabändiä, mutta oli sitten ollut positiivisesti yllättynyt.”

Teille on lähiaikoina lämmetty hyvin muutenkin.

Antti: ”Joo ja meillä on aina olleet erityisen nastoja juuri nuo levynjulkkarikeikat. Joka levy ollaan julkaistu Tavastialla ja siellä on aina ollut kivasti väkeä mestoilla.”

Juho: ”Ollaan keikoilla koitettu aika paljon panostaa myös shown visuaaliseen puoleen.”

Teiltä taitaa löytyä ihan esiintymiskäyttöön pyhitettyjä asujakin?

Antti: ”Kyllä meiltä löytyy. Ei ne mitään supersankarivaatteita ole, mutta pieniä glamrock-viitteitä ne voivat joillekin tarjota. Meidän musassahan yksi peruspyrkimys on arjesta irtautuminen ja irtauttaminen. Asupuolella koetetaan tukea tätä päämäärää. Keikkojen on oltava elämyksiä.”

Juho: ”Silloin pääsee itsekin siihen fiilikseen, että nyt on erikoistilanne kyseessä.”

runditentti mfb

Oletteko eskapisteja?

Antti: ”Kyllä. Tällainen lähestymistapa otettiin jo edellisen levyn tekotilanteessa. Musta rock on irtautumista jostakin sellaisesta, mikä yleisemmin vallitsee. Sanotaan siis vaikka arjesta. Kun väännettiin kakkoslevyä Porvoossa niin tuottaja pakotti meidät ostamaan havaijipaidat ja kasvattamaan studioviikset. Sen lisäksi jokaista soittajaa tuijotti studiossa toteemihenkilö, jolla oli ananaksesta tehty pää. Todellisuudesta vieraantuminen tuottaa jotain muuta kuin arkisia lopputuloksia.”

Juho: ”Ja meillä oli tosiaan koko ajan ne havaijipaidat päällä.”

Antti: ”Siitä mulle jäi nää viiksetkin, jotenkin tykästyin niihin. Mun faijalla oli 50 vuotta ollut viikset ja toisistamme tietämättä se oli ajanut ne pois samaan aikaan kun mä olin ne kasvattanut.”

Onko Saksan rundilta jäänyt joku keikka erityisesti mieleen?

Antti: ”Ensikosketus Saksaan, joka oli tosiaan silloin Mercury & Glitterin Tavastian julkkareiden jälkeen, kun päästiin Sunrise Avenueta lämppäämään Hampuriin. Se oli arviolta 6 000 henkeä vetänyt jäähallikeikka. Sieltä jäi käteen meistä kiinnostunut liveagentuuri, jonka avulla ollaan saatu tehdä tänä vuonna nämä muut lähes 20 keikkaa Keski-Euroopassa. Kaikki mestat on olleet keskimäärin 10 000 henkeä vetäviä jäähalleja. Frankfurtista jäi erityisesti mieleen rautahalli, josta kiersi huhu, että Hitler olisi pitänyt siellä puheitaan.”

Juho: ”Mutta se ei sitten pitänytkään paikkaansa.”

Antti: ”Ei, mutta paikka oli ihmeellinen, suoraan kun jostain 1920-luvun Pariisista. Muistan, kun keikkabussi tuli sinne ja heräsin alkuiltapäivästä, ihmettelin, että missä se venue on. Näin vaan mestan, joka näytti paloasemalta. Sisältä se oli kuitenkin järjettömän kokoinen halli, jossa saatiin vieläpä vedettyä hyvä keikka.”

Juho: ”Kaikki noi keikat oli siinä mielessä erityisiä, että tuntuis pahalta nostaa joku ylitse muiden. Pieni, mutta positiivinen kulttuurishokki oli huomata se, miten lämppäreitäkin tullaan tuolla tosissaan katsomaan.”

Mikko: ”Ja lauletaan mukana, vaikka ei oltais kuultu biisejäkään.”

Juho: ”Tuolla oli joka ikinen ihminen paikalla kun lämppäri aloitti. Suomessahan lämppäriä katsoo säälistä ne ensimmäiset 300, jotka on jostain syystä ehtineet sisään.”

Luuletteko, että tämä liittyy enemmän artistin kunnioittamiseen vai yhteen ja samaan lipun hintaan?

Juho: ”Varmaan sekä että.”

Antti: ”Ja tuntuu siltä, että ainoa kerta kun lämppäri-termiä ylipäätään käytettiin oli silloin, kun me itse itsestämme puhuttiin. Euroopassa vaikutti, että se Sunrise Avenuen yleisö ei tehnyt niin suurta eroa meidän ja pääbändin välille. Ne vaan diggas löytää uutta musaa ja olla livetilanteessa täysillä messissä.”

Kertokaa keikkabussistanne.

Antti: ”Saksassa meillä on Nightliner, jolla ollaan menty suomalaisen crewn kanssa. Se on äärimmäisen viihdyttävää, koska tunnetaan toisemme vuosien varrelta. Luksusta ja hauskaa samaan aikaan!”

Tarkentakaa.

Juho: ”Joku laittaa Queenin Breakthrun soimaan ja sitten kaikki ottaa vaatteet pois.”

Antti: ”Niin, no se tapahtuu aina jossain vaiheessa. Bussibileitä on usein. Seurapeleistä yksi suosikki on Pariisin Kevään opettama ’Pulsu’. Siinä kaikki osallistujat muodostavat ringissä yhteisen rytmin esimerkiksi taputtamalla. Jokaisen pitää sitten sanoa vuorollaan mikä tahansa sana perusmuodossa, siis vaikka ’kissa’. Vähitellen tempon ja humalatilan noustessa homma muuttuu sitten yllättävästi haasteellisemmaksi. Paljon hienoja reaktioita ja strategioita on nähty. Tällaisia pelejähän syntyy aina silloin, kun on paljon aikaa ja liian vähän mietittävää.”

Mikko: ”Ne bussithan on niin hifejä ja vimpan päälle, että siellä on myös kivaa ihan vaan nukkuakin. Se on kuitenkin se meidän koti rundilla.”

Antti: ”Siellä on kyllä − alakerran lounge ja yläkerran lounge ja ovipuhelimet niiden välillä…”

Tapahtuuko keikkamatkoilla mitään taiteellisesti luovaa?

Juho: ”Enemmän ehkä takahuoneessa kuin bussissa. Bäkkärillä on välillä tullut tehtyä biisejä ja demoja soundcheckin ja keikan välissä.”

Antti: ”Neloslevy on jo prosessissa ja sen tiimoilta on äänittelyjä tehty. Nyt just äänitellään lauluja biiseihin, jotka on saaneet alkunsa helmikuun rundilla.”

Onko tien päällä kirjoittaminen vaikeaa?

Antti: ”Siinä on ehkä snadi kynnys ruveta tekemään, helposti taantuu sellaiseen katatoniseen tilaan. Energian jakaminen keikkapäivänä vaatii tietynlaista strategiaa − ei voi ylikuormittaa kroppaa tai aivojaankaan ennen keikkaa. Mä käyn juoksemassa, mutta se on enemmän sellaista oikeanlaista energiaa ylläpitävää liikuntaa.”

Onko muilla herroilla taipumusta liikkua aerobisesti?

Mikko: ”Aina välillä. Antti on kyllä aktiivisin meistä. Helmikuun rundi kesti kaksi ja puoli viikkoa ja silloin kävin kerran lenkillä. Kahvakuulilla tulee myös joskus tehtyä. Mutta enemmän mä oon tällainen kukkujatyyppi. Kun herään, keskityn pitämään kropan standbylla keikkaan asti.”

Kulkevatko teillä kahvakuulat messissä?

Antti: ”Pääbändillä kulkee, niillä on myös sulkkiskamat. Mulla ja meidän kosketinsoittaja Heikillä on sellainen uusikin rutiini, että ihan vähän jumppaillaan ennen keikkaa − sillä lailla kroppa hereille -meiningillä. Pystyy sitten timmillä tuntumalla räjäyttämään homman siellä lavalla.”

Mikko: ”Meillä oli Juhon kanssa joskus myös nyrkkeilykamat mukana.”

Antti: ”Vielä pitää mainita, että meidän toinen Heikki (Kytölä, rummut) on äärimmäisen kova sulkapallon pelaaja.”

Oletteko analyyttisiä? Miten tarkkaan ruoditte lavalla tapahtunutta heti keikan jälkeen?

Mikko: ”Ei me siellä minkään vihkosten kanssa ruodita. Eikä sellainen heti keikan jälkeen oikein huvitakaan. Keikat on muusikolle tavallaan myös aika henkilökohtaisia kokemuksia, jollain voi jäädä tietystä keikasta ihan paras fiilis, jollain ei niinkään. Tykätään kyllä hengähtää rauhassa keikkojen jälkeen.”

Antti: ”Monesti on niinkin, että me ollaan siellä eturintamassa nähty tosi erilaisia asioita kuin Heikki siellä rumpujen takana.”

Juho: ”Mutta aika vähän me tuossa vaiheessa analysoidaan. Ja hyvä niin. Analysointi pitää tehdä oikeaan aikaan, ettei se pilaa fiilistä.”

Onko puintien paikka bussissa?

Mikko: ”Enemmän joo, keikkaseteistä puhutaan ja mietitään draaman kaarta esiintymisissä. Bussissa monesti valottuu esimerkiksi se, jos joku biisi ei toiminutkaan parhaalla tavalla tietyssä kohtaa settiä.”

Antti: ”Mietitään myös vaihtoja ja spiikkipaikkoja, ylipäätään kaikkea mikä vaikuttaa siihen kokonaistunnelmaan.”

Juho: ”Sitten kun on fyrkkaa, niin liekit on tulossa.”

Joko Keski-Euroopan kuviot ovat realisoituneet Facebook-tykkäyksiksi?

Antti: ”Kyllä joo, yhdenkin keikan jälkeen tuli 500−600 tykkääjää lisää.”

Juho: ”Meidän Facebook-faneista muuten varmaan 70 prosenttia on saksalaisia.”

Antti: ”Sitten on faniklubeja Saksassa varmaan kuusi, minkä lisäksi niitä löytyy pari ainakin Itävallasta ja Sveitsistä.”

runditentti mfb2

Mitenkäs raideri, paljonko siellä on viinaa?

Juho: ”Liian vähän.”

Antti: ”Aina.”

Juho: ”Mutta onneksi tuolla Keski-Euroopassa on halpaa olutta.”

Mikko: ”Millaines meillä on tuo tämän kesän raideri ollut… onko siellä se kori kaljaa vai?

Antti: ”On siellä enemmän. Mutta vähän se vaihtelee. Kun joka keikkapaikka on eri, niin ei pääse syntymään sitä tiettyä synergiaa järjestävän tahon kanssa.”

Mikko: ”Helmikuun rundilla meillä kiersi koko rundin sama catering-porukka. Niillä kesti hetken hiffata, että täällähän jää aina kaikki limut juomatta. Pian tämän havainnon jälkeen siellä rupesikin sitten automaattisesti olemaan kaappi täynnä kaljaa.”

Antti: ”Mikkohan on saksalaisten toimesta saanut nimen Mr. Beck’s. Itävallassa se taas tunnetaan Mr. Sauerkrautina.”

Mikko: ”Silloin, kun mulla oli pitkä parta, se näytti kuulemma hapankaalilta.”

Entä löytyykö jotain muikean yllättävää?

Antti: ”Suomen raiderin osalta on joskus ollut puhetta Kiira Korvesta. Ettei oltais joskus sitä laitettukin.”

Juho: ”Mutta sitä ei oo ikinä toimitettu vielä.”

Mikko: ”Rommia siellä on.”

Entäpä keikkamuistojen keikkamuisto Suomen kamaralta?

Antti: ”Oltiin muutamia vuosia sitten soittamassa opiskelijabileissä Café Mascotissa Helsingissä. Meidän Why Do You Treat Me So Bad -biisi lähti soimaan ja samaan aikaan oikein hyvännäköinen ja hyvin humalassa oleva naishenkilö otti esiin erotiikkaliikkeestä poistamansa pehmustetut käsiraudat. Se iski toisen pään omaansa ja toisen mun ranteeseen. Kun kerran olin siinä jo kiinni, niin otin sen sitten messiin lavalle. Hyvin se oli ja eli mukana koko kappaleen.”

Osaatteko määritellä tyypillisen My First Band -yleisön?

Mikko: ”On siellä kyllä kaikennäköistä.”

Juho: ”Voisko se olla snadisti naispainotteista?”

Antti: ”On se naispainotteista. Suomessa tämän kesän festarikeikoilla on nähnyt monta kertaa tilanteen, että siellä on naisia niiden miesten kanssa, ei niinkään toisinpäin.”

Mikko: ”Mutta kyllä siellä mun mielestä poika- tai miesystävien päät myös hyvin lyö mukana.”

Antti: ”Varmaan riippuu poika- tai miesystävästä. Enemmän tulee niitä naisia katseltua, joten lienen jäävi sanomaan.”

Entä ikäjakauma?

Juho: ”20−40 on varmaan aika lähellä totuutta.”

Miten korkealla pohjoisessa kotomaassamme olette käväisseet?

Antti: ”Oulu taitaa olla pohjoisin paikka. Ollaan oltu siellä koulukeikalla. Silloin tällöin ollaan sellaisiakin tehty. Tänäkin syksynä tehdään niitä taas yhden viikon ajan. Klubikeikalla ei Oulussa olla oltukaan.”

Koulukeikat kuulostavat hienolta, mistä ajatus lähti?

Antti: ”Kantava ajatus meidän kakkoslevyn takana oli se, kun mietittiin ikää, jolloin musa on kolahtanut meihin isoimmin. Muistan itse, miten ala-asteella hankin Fazerin musakerhosta ilmaiseksi Queenin Greatest Hitsit, ykkösen ja kakkosen. Seven Seas Of Rhyestä diggasin jostain syystä helvetisti. Silloin ei kuitenkaan nähnyt mitään keikkoja. Tajuttiin, että tälle asialle voisi ehkä tehdä jotakin ja päätettiin lähteä viemään rock-musaa kouluihin.”

Juho: ”Siinä on samalla myös koko tän bändin nimen idis − se on meille itsellemme muistutus siitä, millaisia fiiliksiä musasta voi saada. Niin kuin silloin ekalla kerralla, kun joku rokki kolahti.”

Antti: ”Ja mullehan tää on ihan kirjaimellisestikin eka bändi.”

Lopuksi, onko My First Bandilla vinkkejä nuorille bändeille rundaamiseen liittyen?

Mikko: ”Suomestakin löytyy kaikennäköisiä ja -kokoisia keikkapaikkoja. Vaikka kuinka joku asia vituttais, niin kannattaa muistaa käyttäytyä. Kysyä vaikka, että olisko tää tietty juttu mahdollista hoitaa jotenkin toisin. Olla niin, ettei anna itsestään ylimielistä vaikutelmaa.”

Juho: ”Kukkoilu on hyvä jättää lavalle. Käytännön ihmisenä arvostan myös sitä, että kiertuekalusto on kunnossa. Neuvoisin siis huolehtimaan siitä.”

Mikko: ”Kannattaa satsata siihen plugipiuhaan, ostaa se 35 euroa maksava sen 15 euroa maksavan sijasta.”

Antti: ”Toi käyttäytyminen on kyllä varmaan tärkein juttu. Muut keikkailuun liittyvät jutut oppii pitkälti tekemisen kautta. Laulajille sanoisin lisäksi, että vaikka soundcheckeissä ei aina välttämättä tunnu saavan järkevää kontaktia kiertuehenkilökuntaan, kannattaa sitä silti yrittää ottaa. Voi vaikka näytellä vähän tyhmää ja tuntematonta siinä, kun esittelee itsensä. Suomalaiset kiertuetyöntekijät ovat todella arvostettua sakkia maailmalla. Niiden kanssa matkustaessa on kiva voida jakaa bussissa tunne siitä, että kaikki on samanarvoisia − että kaikki tekee täysillä töitä sen saman yhteisen päämäärän eteen.”


Teksti ja kuvat: Eero Tarmo