Teksti: Mikko Meriläinen
Soundi-palkinto eli Taatto Taivahinen -patsas kuuluu kiistämättä Maija Vilkkumaalle – onhan hän ollut jo vuosikymmenten ajan paitsi verrattoman suosittu ja rakastettu tähti myös ehdottoman vaikutusvaltainen uranuurtaja suomalaisessa musiikkimaailmassa.
Kun Maija Vilkkumaa (s. 1973) aloitteli muusikon uraansa vuonna 1990 Tarharyhmässä, oli naisyhtye tässä maassa poikkeus. Vuosikymmenen lopulla hän käynnisti soolouransa, joka starttasikin melkoisella pamauksella Satumaa-tango-ensisinglen myötä. 2000-luvun alku oli Vilkkumaan aikaa, ja cd-levyt myivät kuusinumeroisia määriä. Festareilla kiertäessään hän ei edelleenkään kovin moneen naiskollegaan törmännyt.
Ajat ovat onneksi muuttuneet noista vuosista, ja nykyään naisartistit dominoivat listoja niin Suomessa kuin muuallakin. Menossa on mukana pysynyt Vilkkumaakin, joka juuri pokkasi kultalevyt singleistä Hei sisko (2019) ja Viimeinen elämä (2021).
Maija Vilkkumaa on ajautunut siis useaankin erilaiseen tienraivaajan rooliin. 1990-luvun Suomessa hän oli harvoja menestyneitä naispuolisia sooloartisteja. 2000-luvulla hän on ollut puolestaan osoittamassa, kuinka tässä ajassa tehdään pitkäkestoista artistiuraa. Musiikintekijänä hän on kokeillut rohkeasti erilaisia soundeja useiden tuottajien kanssa, ja lisäksi hän on laventanut tekemisiään niin tv-viihteen kuin radion ajankohtaisohjelmien parissa.
Maija Vilkkumaan uusin sähkökitara on St. Vincentin nimenomaan naiskeholle suunnittelema malli. (Kuva: Markus Paajala)
Ensi vuonna Vilkkumaa täyttää 50 vuotta, mikä vie hänet jälleen uuden tuntemattoman äärelle: kuinka poptähti ikääntyy pysyen relevanttina.
– Niin, siinä on kaksi eri juttua. Kuinka pop- tai rockmuusikko ikääntyy, ja toisekseen vielä naispuolinen, Vilkkumaa toteaa.
Syksyllä häneltä ilmestyy pitkästä aikaa uusi studioalbumi. Siltä löytyy esimerkiksi kappale nimeltä Äidinmaa, joka kertoo näkemyksiä Suomesta nimenomaan tekijänsä havaintojen pohjalta. Samastumispintaa riittää, sillä tekstissä vilisee sukupolvikokemuksia öljykriisistä Walkmaniin ja Berliinin muurista sushiin.
– Mietin, kuinka ihailen sitä, että Samuli Putro tai Ismo Alanko tekevät semmoisia biisejä, että ”mielestäni Suomi näyttää tällaiselta ja tällaiselta.”
Vilkkumaa pitää kiehtovana sitä, kuinka nimenomaan popmusiikin kaltaisesta, usein vähäteltynäkin pidetystä genrestä käsin kerrotaan yhteiskunnallisia totuuksia.
– Aluksi mietin, että olisipa jotenkin ankeaa, jos mä rupeaisin kertomaan jotain totuuksia. Sitten sain itseni kiinni tuosta ajatuksesta – että miten niin muka olisi? Mä luulen, että se liittyy sukupuoleen rakenteellisella tasolla.
Viisikymppisten lähestyminen kannusti omalta osaltaan tarttumaan aiheeseen.
– Tajusin, että nyt mun täytyy tehdä levy, jossa kerron, miltä musta tuntuu tällä hetkellä. Nimeksi tulee 1973, joka on mun syntymävuosi, ja siitä tulee se näkökulma. Ajattelin, että kun minä kerron miltä minusta näyttää, niin sillä on tässä ajassa jotain arvoa. Miltä kotimaa näyttää nimenomaan mun ikäisen naisen näkökulmasta kerrottuna.
Vilkkumaa sanoo, että albumin tekeminen sekä innostaa että myös pelottaa häntä – mitä jos se meneekin kaikilta ohi ja katoaa pimeyteen?
– Minua on auttanut ja inspiroinut tämä ajatus 50-vuotisteemalevystä. Se ei ole vain kokoelma sekalaisia biisejä vaan teos, jolla haluan sanoa jotain.
Lue koko haastattelu Soundi-lehdestä 6/2022
Soundi-palkinto
Soundi-palkinto on merkittävälle suomalaiselle musiikkivaikuttajalle vuosittain myönnettävä tunnustus. Palkintona annettavan Taatto Taivahinen -patsaan on suunnitellut Juho Juntunen ja sen valmistaa käsityönä taiteilija Christian Jütte.
Vuodesta 2005 myönnetyn palkinnon ovat ennen Maija Vilkkumaat saaneet Tuomari Nurmio, Alexi Laiho, Toni Wirtanen, Juhani Merimaa, Tuomas Holopainen, Ismo Alanko, J. Karjalainen, Atte Blom, A.W. Yrjänä, Jonna Tervomaa, Timo Kanerva, Jukka Orma, Jussi Lehtisalo, Jukka Gustavson, Chisu, Paula Vesala ja Hector.