Ensi sunnuntaina Tampereen Ratinan stadionin lavalle kipuaa Bon Jovi kipparinaan viisikymppinen miljonääri Jon Bon Jovi. 28 vuotta sitten, alkukesästä 1985, Juho Juntunen tapasi vasta pari vuotta soittaneen, lupaavan rockbändin Helsingin keikan alla.
Bon Jovi matkalla maailman ympäri
Teksti: Juho Juntunen
Kuvat: Harri Ahola
Julkaistu alun perin Soundissa 6/1985
”Okei, tämä jätkä on syntynyt rockstaraksi, ajattelen kiihtyneenä”
JON BONGIOVI ON minuutilleen sovittuun aikaan sovitussa paikassa. Olen juuri ehtinyt avata hampaillani ensimmäisen pulloista, kun tämä kaunisnaama pyyhältää paikalle, väläyttää hehtaarihymyn ja alkaa vatkata kättäni. Tulitikkuaskin kokoiset sormukset raapivat sormiani, ja viikaisen Jonin kahdesta nimettömästä ja yhdestä etusormesta löytyvää valikoimaa: leopardi, silinterihattuinen pääkallo ja pää tanassa jököttävä käärme.
– Kauniita, Jon sanoo ja heiluttelee sormuksiaan.
Nyökytän latvaani ja yritän tiirailla, minkä väriset silmät ovat piilossa mustien aurinkolasien takana. Ei havaintoa. Jon väläyttää uuden hymyn ja paljastaa parikymmentä senttiä valkoista luurivistöä. Mahtava hiuskuontalo heilahtaa, kun mies asettuu istumaan viereeni.
Okei, tämä jätkä on syntynyt rockstaraksi, ajattelen kiihtyneenä ja kysyn Jonilta, olenko oikeassa.
– Viimeisinä kouluvuosina tiesin tarkalleen, että minusta tulee rocktähti, 23-vuotias Jon myöntää. – En halunnut mukaan bisnekseen tullakseni rikkaaksi ja voidakseni ostaa kaikenlaista. Minä halusin tyttöjä. Ja sitä paitsi minulla on asenne.
Jon nostaa toisen jalkansa pöydälle ja tökkää sormensa polvesta revenneisiin farkkuihin.
– Näethän, tämä on asenteeni. Kun heräsin aamulla, ajattelin että tänään panen jalkaani nätit siistit housut ja puhun kaikkien kanssa ystävällisesti. Sitten ajattelin uudelleen. Hetkinen, enhän minä tee tätä kenenkään takia. Se on asenteeni.
Jon tuijottaa kotvasen farkkujen alta näkyviä luisia polvia.
– Joo, ehkä minun kannattaa näyttää köyhältä. Silloin ihmiset säälivät minua ja antavat minulle rahaa.
JON BONGIOVIN LAPSUUS ei ollut varsinaisesti köyhä. Hänen isänsä on ammatiltaan kampaaja ja itse Jon hankki jo kouluaikana taskurahoja soittelemalla kotiseutunsa New Jerseyn klubeissa.
– Eihän siitä ole aikaa kuin seitsemän vuotta. Silloin New Jerseyn musiikkielämä oli vielä hurjaa. Bruce Springsteen ja Southside Johnny olivat nousseet huipulle, ja rock soi joka paikassa. Pari vuotta sitten New Jersey luhistui. Uusien alkoholilakien takia klubien ikäraja nousi 21 vuoteen, eikä bändejä kannata enää hankkia noihin mestoihin.
– Joka tapauksessa: soittelin viimeisinä kouluvuosina kymmenhenkisessä bändissä, jossa oli puhaltimia – se oli siis hieman Southside Johnny -vaikutteista rockia. Etupäässä keikat olivat keskellä viikkoa, ja kun menin nukkumaan yöllä kolmelta, en ollut seuraavana päivänä koulussa teräkunnossa. Silmäni olivat punaiset, joten käytin aina aurinkolaseja ja nuokuin pulpetissa. Opettajat vihasivat minua. Läpäisin lopputentit armosta. Opettajat huusivat minulle, että sinä olet käynyt koulusi loppuun, painu pois täältä.
Olit siis New Jerseyn kauhukakara?
– Ei. Minä olin kiltti poika. Kun olen nähnyt viime vuosina opettajia, jotka aikanaan vihasivat minua, ovat he tulleet halailemaan ja kehumaan levyjäni.
Minä olen myynyt rockille koko normaalielämän, sielun, taloni ja autoni ja kaiken mitä minulla on ollut
Koulun jälkeen Jon Bongiovi pääsi hommiin levytysstudioon, missä hänen isänsä serkku Tony Bongiovi oli tuottajana – sama mies muuten, joka on tuottanut Aerosmithiä, Carlene Carteria, Mecoa, Talking Headsia ja alkuaikojen Ramonesia. Jonin duuni oli lakaista studionlattioita ja putsata käytäviä, ja hilluessaan harjansa kanssa hän tutustui jopa sellaisiin tyyppeihin kuin Mick Jagger, Meat Loaf ja Southside Johnny.
– Minä olin vain lakaisija, ei sen kummempaa. Pääsin kuitenkin aamutunneilla kokeilemaan studiovehkeitä ja tekemään omia demojani, ja silloin tutustuin Billy Squieriin ja Aldo Novaan, josta tulikin hyvä ystäväni. Hänhän soitti ekalla lp-levyllämmekin.
Bon Jovi -yhtye muodostui reippaat kaksi vuotta sitten, kun Jon Bongiovi kokosi ympärilleen vanhoja kavereitaan, jotka olivat soitelleet New Jerseyn klubeissa. Koskettimiin tuli David Rashbaum, soolokitaraan Richie Sambora, bassoon Alec John Such ja rumpuihin Tico Torres, bändin ainoa ammattilainen niihin aikoihin. Jokainen jätkä oli luonut uraansa lähinnä soittelemalla uusiksi Led Zeppelin -vakioita, joten linjan valinta ei ollut vaikea. Heviä sen olla piti.
Bon Jovi oli heti alkuun ammattitaitoinen bändi, mutta suuri Mercury-yhtiö kiinnostui lähinnä Jon Bongiovin venyvästä ja mahtavasta äänestä. Äijälle tarjottiin levytyssopimusta, mutta Jon ei halunnut kokeilla soolouraa – joko bändi tai ei mitään. Toni Bongiovi tuki ahkerasti joukkoa, joten Mercury löi sopimuspaperit esille.
Loppu on pässinlihaa: eka lp Bon Jovi purkitettiin Power Station -studioilla ja tuotannosta vastasi Toni Bongiovi yhdessä pitkäaikaisen kumppaninsa Lance Quinnin kanssa. Levystä tuli oitis myyntimenestys, ja jo näihin aikoihin ahkerasti keikkaileva Bon Jovi nousi salamana huipulle.
– Tietenkin olen muuttunut Bon Jovin aikana, Jon tunnustaa. – Pari kolme vuotta tien päällä kasvattaa sinua kummasti, sillä homma ei toimi jos olet aina hulttio. Kai minusta on tullut vuosien aikana pieni bisnesmies – samalla olen tosin joutunut luopumaan paljosta. Joku sanoo myyneensä sielunsa rock and rollille. Minä olen myynyt rockille koko normaalielämän, sielun, taloni ja autoni ja kaiken mitä minulla on ollut.
Mutta levynne ovat myyneet hyvin. Kai sinusta on tullut rikas?
– Road managerimme on rikas, Jon nauraa.
Bon Jovin esikoislevy oli siis odottamaton menestys. Jenkeissä se myi hyvin, Japanissa se sai kultaa (pian platinaa) ja Englannissakin se nousi import-listojen ykköseksi. Levyn aloituspiisi Runaway oli kova hitti, ja yleisö piti kovasti tästä siististä ja huolitellusta hevistä, joka ei tosin ollut kaikkien kriitikoiden mieleen. Meno oli liian sliipattua ja tuotettua, se oli purkkaheviä amerikkalaiselle nuorisolle.
– Yritin miettiä bändimme alkuaikoina, ketä Bon Jovin pitäisi tyydyttää. Sitten huomasin, että se oli typerää – on parasta olla mieliksi ensinnä itselleen ja sen jälkeen nuorille. Mutta nyt olen valmis myöntämään, että ensimmäinen levymme oli liian poppahtava. Menimme studioon ja teimme kaiken juuri niin kuin meille sanottiin. Levyn piisit ovat tänäänkin hyviä, mutta musiikissa ei ollut särmää.
BON JOVIN UUSI LEVY 7800° Fahrenheit on ilmestynyt juuri Suomessakin. Levy poikkeaa selvästi bändin ykköskiekosta, sillä nyt meno on monipuolisempaa ja tehokkaampaa. Bon Jovi säästyi viime hetkellä AOR-leirin houkutuksista, ja tänään sitä voi sanoa täysiveriseksi hevibändiksi.
Meillä on mukana autolastillinen ranskalaisia valokuvamalleja
Minua kummastuttaa levyn nimi, sillä minulla ei ole aavistustakaan, mitä tapahtuu 7800° Fahrenheit -asteen lämpötilassa.
– Minäpä kerron sinulle, Jon auttaa. – Kun mietin erään kaverini kanssa nimeä levylle, huomasimme että bändin oma nimi Bon Jovi ei sano kenellekään mitään. Jos näet vaikkapa nimen Twisted Sister, arvaat heti että kyseessä on hevibändi. Kun meillä ei ole selvää imageakaan, jolla voisi räjäyttää itsensä ihmisten tietoisuuteen tuosta vain, täytyi levyllä olla nimi, jonka ympärille voisi kehitellä hyvän markkinointikampanjan.
– Mietimme kauan erilaisia nimiä, ja sitten jompikumpi meistä päätti tutkia, missä lämpötilassa kivi (rock) sulaa. Se oli 1800 Fahrenheit -asteen lämmössä. Jostain syystä tuo luku tuntui pieneltä, ja minä päätin mennä vielä pitemmälle – tutkia missä lämmössä kivi muuttuu kaasuksi. Se oli tuo 7800 asteen lämpö, jota esiintyy tulivuorten keskustassa. Siinä se oli! Hyvä nimi levylle! Hyvä nimi markkinointikampanjalle!
– Itse levy poikkeaa tosiaan paljon ensimmäisestä kiekostamme. Mukana ei ole esimerkiksi uutta Runaway-piisiä. Jos olisin halunnut, olisin voinut kirjoittaa sävellyksen uusiksi kymmenessä minuutissa, mutta halusin nyt mukaan syvempää meininkiä. Ja sävelmät ovatkin laidasta laitaan – mukana on suoraa heviä ja jopa akustisilla kitaroilla soitettua balladikamaa.
– Eniten levy poikkeaa ekasta lp:stä kuitenkin soiton suhteen. Nyt olimme itse mukana tuottamassa piisejä, ja jälki on vähemmän tuotettua, rosoisempaa. Soundit ovat lähellä livejuttuja, mikä sopiikin meille. Kitara kuulostaa nyt tosi mahtavalta, ankaralta. Olen myös itseeni tyytyväinen – kuuntelepa lauluani kappaleessa Hardest Part Is The Night, se on komeaa vaikka itse sanonkin.
– Ainoa vika uudessa levyssä on ehkä se, että se ei vaikuta yhtä nopeasti kuin edellinen lp. Levyä täytyy kuunnella viisi tai kymmenen kertaa läpi, ennen kuin sen sisälle pääsee kunnolla – tajuaa mitä me ajamme takaa. Tämä ei ole levy, joka lyö sinua kerran naamaan. Sen tarkoitus on olla läsnä ja käytössä koko vuoden ajan.
– Sellaista. Tuliko kehuttua tarpeeksi?
Kyllä vain, nyökyttelen. Yksi levyn mielenkiintoisimmista lauluista on Tokyo Road, joka alkaa jännällä soittorasiakilkatuksella ja jatkuu rankkana huudatuksena. Kappaleessa kertojahahmo (Jon itse?) istuu baarissa, hengittää savua, litkii viskiä ja juo colaa. Tarina jatkuu näin:
”Tämä kaveri tarttuu minuun / ja hän osoittaa yläkertaan / Löydän itseni tytön ovelta / mutta sisällä ei ole ketään / Tyttö käveli huoneeseen luokseni / eikä päällä ollut muuta kuin punainen valo / Ja hymyillen hän tuli niin lähelle minua / ja kuiskasi jotain keskiyöstä / Tiedäthän, en tajunnut sanaakaan / mutta se tuntui niin hyvältä / Hän tiesi että minulla ei ollut yhtään rahaa / mutta kulta minä tiesin, että hän antaisi…”
– Tuota, ensinnä se soittorasia. Japani oli ensimmäinen maa, missä löimme itsemme kunnolla läpi. Kun olimme siellä rundilla, saimme nuorilta satoja ja satoja lahjoja. Saimme Bon Jovi -nukkeja ja vaikka mitä, tavaraa tuli kuusi isoa laatikkoa, jotka lähetimme kotiin New Jerseyhin. Sitten saimme lahjaksi soittorasian, joka kilkutti tuota kappaleen alussa kuultavaa melodiaa. Siitä koko laulu lähti liikkeelle, se oli meidän tapamme sanoa kiitos japanilaisille faneillemme.
Laulan himosta, en rakkaudesta
– Sitten yleensä tekstini. Olen sanonut, että laulan himosta, en rakkaudesta. Se pitää paikkansa. Tämän uuden levymme aloituspiisi In And Out Of Love on oikeaa himoasennetta. Kai minusta on tullut hieman macho, kun olen ollut näinkin kauan rundeilla. Tapaan paljon tyttöjä, mutta on mahdoton ajatella heidän kanssa syvempiä rakkauskokemuksia.
Oletteko tavanneet jo suomalaisia bändäreitä?
– Ei, Jon huokaa ja tarttuu pöydällä lojuvaan Erotica-lehteen. – Nämä ovat aikamoisia naisia. Näitä kun saisi keikalle.
Suomessa hevikeikoilla käy lähinnä rumia jätkiä, kerron Jonille, joka huokaa uudelleen – nyt entistä syvempää.
– Ei se mitään. Meillä on mukana autolastillinen ranskalaisia valokuvamalleja. Tässä bändissä on kaksi eronnutta kundia, kaksi jätkää jotka ovat saaneet kenkää tyttöystäviltään sekä yksi pelastuja – me olemme vapaita seikkailemaan.
Sikailemaan myös?
– Ei. Tietenkin me teemme rundeilla samat asiat kuin muutkin bändit, mutta emme halua pitää meteliä siitä. Minä en loppujen lopuksi halua kulkea ympäriinsä kertomassa viinasta ja naisista. Rock and roll on paljon hauskempi puheenaihe.
TÄSSÄ VAIHEESSA ravintolasalissa – missä tietenkin jututan Jonia – vaeltavat bändin kosketinsoittaja David ja basisti Alec huomaavat Erotica-lehden, jota Jon selaa aina vain kiihtyvällä tahdilla. He pamahtavat pöytään, korkkaavat kaljat, sanovat suomeksi ”kippis” ja haluavat nähdä myös vilauksen vähäpukeisista kimmoista.
Vaikuttaa siltä, että näillä hyypiöillä on hauskaa keskenään.
– Kyllä vain, David sanoo. Olemme aina yhdessä, olemme sitten rundilla tai kotona New Jerseyssä. Me suunnilleen elämme saman katon alla. Olemme onnellisia perkeleitä, meillä on niin hauskaa…
– Tuo Alec on ainoa ongelmamme, jatkaa Jon ja osoittaa hassun leukaparran itselleen kasvattanutta basistia. – Hänen lempinimensä on Kissa, koska hänellä tuntuu olevan yhdeksän henkeä. Hän on vaikea ihminen, hän kuluttaa viimeisetkin penninsä uhkapeliin. Sitä paitsi hänellä on omituinen tapa kadota keikkojen jälkeen. Niinpä me matkaamme sydän kylmänä seuraavaan konserttikaupunkiin, ja minä joudun bussissa harjoittelemaan bassonsoittamista. Onneksi hän on tähän mennessä aina ilmaantunut ajoissa paikalle…
– Itse asiassa olemme olleet nyt tien päällä niin kauan, että olemme alkaneet vihata matkustamista ja odottelua, Jon selittää. – Onneksi lavalle meneminen on niin hauskaa, että se korvaa vaivan. Meillä on lystiä, kun soitamme puolitoista tuntia ja pelleilemme keskenämme. Me olemme oppineet paljon Tom Pettyltä lavashown rakentamisessa – meillä ei siis ole mitään showta. Koreografia ei ole kivaa, ja on varmaan tylsää miettiä, missä vaiheessa savupommi räjähtää ja missä vaiheessa täytyy uhrata alaston tyttö. Meillä kaikki syntyy paikan päällä, sillä hetkellä. Minä voin kiipeillä PA-kaappien päällä ja hyppiä eturiveissä koskettelemassa faneja. Minusta tuntuu, että se voi näyttää tyhmältä ja fanit sanovatkin, että se on hölmön näköistä. Ei sillä väliä, minusta toiminta on hienoa.
Fanipostin mukaan ihailijat ovat 14-16 vuotta vanhoja tyttöjä. Euroopassa keikoilla taas näkee yli kaksikymppisiä miehiä
Sanoit aikaisemmin, että Bon Jovilla ei ole selvää imagea ja nyt tunnustit lavashown hölmöyden. Eikö videolla voisi korjata noita puutteita?
– Olemme tehneet tähän mennessä kolme videota. Ekalta lp:Itä filmattiin piisit Runaway ja She Don’t Know Me, ja molemmat pätkät olivat kamalia. Minä vihaan niitä, minulla tai kenelläkään meistä ei ollut mitään tekemistä niiden kanssa. Levy-yhtiö hommasi meille ohjaajan ja juonet ja vakuutti, että jälki tulee olemaan kovaa. Se ei ollut.
– Kun saimme luvan kuvata videolle uudelta lp:ltä piisin Only Lonely, palkkasin itse ohjaajan ja vein hänet New Jerseyhin katsomaan oikeita paikkoja ja niitä ystäviämme, jotka halusimme mukaan filmiin. Äijä sanoi, että hyvä on, luota minuun.
– Jos olisit kysynyt kolme viikkoa sitten, millainen tuo Only Lonely on videona, olisin hyppinyt pöydällä ja kertonut, kuinka hieno se on. Nyt olen masentunut. Videosta tuli aivan liian tumma ja se on täynnä lähikuvia. Et näe taustoja etkä yleensäkään yhtään mitään. Se on huono video.
No, ehkä seuraavalla kerralla. Millaiselle yleisölle Bon Jovi on yleensä tarkoitettu? Millainen on bändin keskivertokuuntelija?
– Fanipostin mukaan ihailijat ovat 14-16 vuotta vanhoja tyttöjä. Euroopassa keikoilla taas näkee yli kaksikymppisiä miehiä. On vaikea sanoa, kuka todella pitää meistä, sillä Japanin, Euroopan ja Yhdysvaltojen yleisöt ovat kuin kolme eri maailmaa. Kuka tahansa ostaa levymme, on okei.
Millaista ihailijapostia saatte?
– Yleensä sellaista, että ”rakastan sinua ja haluan nussia sinut kuoliaaksi”. Tai sellaista, että ”jos et kirjoita minulle niin minä tapan itseni”. Kaikenlaista…
Ihminen voi saarnata vasta kun hän tietää asiat paremmin kuin kuulijansa
Ja mitä te haluatte sanoa lauluillanne ihailijoille?
– Meillä on esimerkiksi sellaiset laulut kuin King Of The Mountain ja To The Fire, joissa on sanomaa. Minusta on kamala kuunnella lapsia, jotka aikovat tulla isoina lääkäreiksi tai lakimiehiksi, koska heidän vanhempansa haluavat niin. Se on väärin, en ole itse koskaan uskonut tuohon asenteeseen, Jon selittää vakavana. – Sinun täytyy olla juuri sellainen kuin itse haluat. Ja jos haluat jotain tosi kovasti, sinä myös pystyt siihen, koska aivosi uskovat asiaan.
– Minusta Bon Jovin musiikissa on positiivinen asenne. Olisi väärin, jos laulaisimme vallankumouksesta tai Yhdysvaltojen hallituksen idioottimaisuudesta, koska minulle itselläni ei ole asioista tarpeeksi tietoa. Olen 23 vuotta vanha jätkä ja naiivi sellainen. Ei minun kannata näytellä sen fiksumpaa.
– Kun punk tuli mukaan kuvioihin, kuuntelin sitä paljon. Sen sanoma oli kuitenkin liian yksipuolinen ja yksioikoinen, enkä innostunut siitä. Ihminen voi saarnata vasta kun hän tietää asiat paremmin kuin kuulijansa.
David kaivaa yhtäkkiä esille bändin uuden kiekon 7800° Fahrenheit ja alkaa esitellä levyn sisäpussista löytyviä valokuvia. Jon ja Alec innostunut myös. Kaverukset selittävät, että tämä on eräänlainen valokuva-albumi, josta tutut New Jerseyssä voivat nähdä, missä yhtye on seikkaillut rundiensa aikana.
– Tuo tuossa on Kissin Gene Simmons. Hän tasapainottelee pukuhuoneessamme nenänsä päässä rumpukapulaa. Tuossa me olemme Eiffel-tornissa. Ja tämä on kuva japanilaisilta tytöiltä saamistamme nukeista. Tuossa on Aldo Nova ja tuossa Meat Loaf, joka tuli takahuoneeseen Lontoon keikalla. Tuossa on pikku tyttö, jolla on paha munuaissairaus ja joka oli kuolemassa – teimme hänelle hyväntekeväisyyskeikan. Tuo kuva on otettu Elviksen maatilalla, missä kävimme turistikierroksella. Ja tässä on iso pornokauppa, jossa kävimme katsomassa lehtiä…
ILLALLA BON JOVIN KEIKKA Helsingin Kulttiksella. Väkeä on liian vähän, mutta onneksi mukaan mahtuu innostunuttakin porukkaa, joka nostaa tunnelmaa.
Bon Jovi on harvinaisen vähäeleinen hevibändi, mutta bändistä alkaa pitää nopeasti. Näillä tyypeillä on totisesti lystiä lavalla ja kaiken päälle he ovat mainioita soittajia! Kitaristi Richie Samboraa kelpaa seurata, hän paiskoo soitintaan eläväisesti ja venyvästi; kurnahdukset ja rämähdykset ovat nautittavia.
Kun olin päivällä kysellyt Jon Bongiovilta hänen musiikillisia esikuviaan, oli poika räpännyt pöytään nimet Tom Petty, Little Steven, U2 ja Babys – ei siis mitään varsinaisia hevinimiä. Jon myönsi kuitenkin kuuntelevansa paljon heviä.
Menin kertomaan Paul Stanleylle, miten paljon olin rakastanut häntä jo 12-vuotiaana. Paul käski minun painua vittuun.
– Minä tajuan, että Mötley Cruella ja vastaavilla bändeillä on valtava suosio, ja haluan löytää siihen syyn. Ja sitä paitsi on pakko kunnioittaa esimerkiksi Twisted Sisteriä, sehän on tehnyt jo lähes kymmenen vuotta samanlaista musiikkia antautumatta muotivirtojen vietäväksi.
Kun olin tivannut lisää kunnioitettavia hevinimiä, oli Jon heittänyt esille sellaiset bändit kuin ZZ Top, Scorpions ja Kiss, joiden kaikkien kanssa Bon Jovi on kierrellyt lämmittelybändin roolissa.
– Olemme oppineet paljon noilta konkareilta. Kissin Gene on ollut oikea oppi-isä. Hän tuli kiertueella usein pukuhuoneeseen ja höpötti kaikenlaista – hän tietää uskomattomasti musiikista ja bisneksestä.
– Kun oli 12-vuotias kakara, pidin valtavasti Kissistä. Kun sitten lähdimme yhdessä rundille, menin kertomaan Paul Stanleylle, miten paljon olin rakastanut häntä jo 12-vuotiaana. Paul käski minun painua vittuun. Ehkä hän meni pyörryksiin huomatessaan ajan kulun.
Ja kun katsastan Bon Jovia ja sen seikkailuja Kulttiksen lavalla, huomaan yhtäkkiä selviä Kiss-vaikutteitakin. In And Out Of Love on kuin napattu Kissin Lick It Up -kiekolta. Tämä kulkee ja jytisee, tämä on amerikkalaista unelmaa valtateillä ja pitkin poikin maailmaa! Tässä keskiluokkaisten perheiden keskenkasvuiset hulttiot pistävät hulinaksi!
”Nuori ja sähköistetty / asetettu räjähtämään kuumuudessa / Sinä et väsy / koska beibi on syntynyt sykkeen kanssa / Otan sinut korkeammalle kuin olet tiennytkään / ja sitten ajan sinut polvilllesi / Nostan sinut ylös kun olet saanut tarpeeksi / sinut on poltettu kulta, olet saanut oppitunnit.”
Teksti: Juho Juntunen
Kuvat: Harri Ahola
Julkaistu alun perin Soundissa 6/1985