The Clash Soundissa vuonna 1979: ”Teemme platan, jolla on sielua sekoilun sijasta”

The Clashin London Calling on todistetusti maailman paras levy. Ainakin suomalaisten musiikkitoimittajien mielestä vuonna 2013.

Kesällä 1979, muutama kuukausi ennen London Callingin ilmestymistä, Soundin Mikko Montonen tapasi Joe Strummerin Turussa Ruisrockin keikan yhteydessä.

Julkaisemme nyt tuon pitkän jutun kokonaisuudessaan Arkistojen aarre -juttusarjassa.


The Clash punkin luvatussa maassa

Teksti: Mikko Montonen
Kuvat: Juhani Kansi
Julkaistu alun perin Soundissa 9/1979

 

– Tämä kaveri oli ensimmäinen tähti, joka ei ollut machoa. John Wayne, Robert Mitchum – kaikki nuo olivat machomiehiä. Tämä kaveri oli hintti, Joe Strummer kertoo edesmenneestä näyttelijäsuuruudesta Montgomery Cliftistä.

Näin Montgomery Cliftin elämästä kertovan pokkarin Strummerin hotellihuoneen pöydällä ja tuntien Joen mieltymyksen Marlon Brandoon ja Jimmy Deaniin otin 50-luvun näyttelijät puheeksi.

– Hän oli ensimmäinen, joka myönsi sen ja meni aika tavalla sekaisin. Se tekee hänestä erilaisen, koska Brando ja Dean seurasivat häntä. He tuntuvat poikkeuksellisilta. Minulle hän on hyvin poikkeuksellinen. Jeesus – katso hänen kasvojaan! Eikä hän ollut vanha, Joe huudahtaa näyttäen kuvista Cliftin uurteisia kasvonpiirteitä. –Minusta he ovat suurenmoisia.

Nuoret, perinteistä yhteiskuntajärjestystä vastaan kapinoivat näyttelijät edelsivät 50-luvulla rock’n’rollin nousua. He kohosivat erilaisiksi nuorisoidoleiksi herättäen uudenlaisia tuntoja ja kuohuja nuorten keskuudessa. Tänään useimmat nuoret valitsevat ylikuumenneiden tunteidensa rakentavaksi purkautumistieksi rockmusiikin. Ja tämän päivän rock’n’rollissa Joe Strummer ja Clash lukeutuvat huomattavimpiin mahtitekijöihin ja esikuviin.

Clash ei ole jäänyt alkuperäisen maineensa ja reseptinsä varaan, vaan on jäntevällä etenemisellään jatkanut tämän päivän rockin harjalla

Clash ilmaantui kuohuvalle rocknäyttämölle loppukesästä 1976 Sex Pistolsien vanavedessä. Pistols poltettiin ennätysvauhdilla loppuun, ja englantilaisen rockin lipun pitäminen korkealla jäi päällimmäisenä Clashin tehtäväksi. Samaan aikaan oli uusi rock pyyhkinyt voimakkaasti kautta nuorison niin Englannissa kuin Suomessakin synnyttäen lukemattomia nuoria yhtyeitä. Monet niistä vannovat edelleen sokeasti niin musiikissaan kuin muutenkin samojen arvojen nimeen kuin edelläkävijät tekivät kolme vuotta sitten.

Kehitystä, luonnollistakin, vastustetaan helposti ja haikaillaan kaihoisasti parin kesän takaisia aikoja samaan tapaan kuin edellinen sukupolvi Woodstockiaan ja kolmipäiväistä Ruisrockiaan.

Niin keksimme erinomaisen aasinsillan tämänvuotiseen Ruisrockiin, jonka yllätysvierailijaksi Clash kiinnitettiin runsaan viikon varoitusajalla saaden lukuisat sydämet sykkimään ripeästi. Clash ei ole jäänyt alkuperäisen maineensa ja reseptinsä varaan, vaan on jäntevällä etenemisellään jatkanut tämän päivän rockin harjalla, kuten Ruisrockissa kuultiin ja nähtiin: maximum rock’n’roll.

MAAILMAN POSEERAAVIN BÄNDI

Joe, Mick ja Paul Simonon ovat koko ajan huipputietoisia siitä, miltä he lavalla näyttävät, ja hitto soikoon he näyttävät hyviltä!

Ruisrockin esiintymislavan takaosa peittyy suureen, eri maiden lipuista koottuun lakanaan. Kovaääniskaapeista soi Sam Cooken upea Chain Gang enteillen Clashin tuloa lavalle. Pojat ryntäävät esiin, ja Mick Jones ryhtyy soittamaan ja laulamaan Clash City Rockersia ennen kuin Joe Strummer edes ehtii mikrofoninsa ääreen. Safe European Home seuraa vauhdilla, ja sheidsit sekä ensimmäisen maailmansodan lentäjänlakki lentävät punapaitaisen Joen päästä.

Clash on maailman poseeraavin bändi, mutta ei heitä viitsi siitä paljon syyttää, koska he myös vastaavat tämän päivän hienoimmasta rockmusiikista. Joe, Mick ja Paul Simonon ovat koko ajan huipputietoisia siitä, miltä he lavalla näyttävät, ja hitto soikoon he näyttävät hyviltä! Joen eläytymisessä ei ole teennäisyyttä. Hän elää musiikkinsa mukana ja on originaali, jota muut matkivat. Mickillä ja Paulilla on molemmilla valkoiset paidat, henkselit sekä mustat nahkabyysat, ja he tosiaan ovat pahuksen hyvännäköisiä.

Mick tosin omisti alkupuolella turhankin paljon aikaa poseeraukseen ja lavan reunalta toiselle juoksentelemiseen, mutta kun piisejä jäi enemmän taakse, tärkein rooli palautui soittamiselle. Topper Headon ei rumpujensa takana jouda niinkään ajattelemaan, miltä näyttää tehdessään töitä olan takaa. Mutta niinpä hän toista tuntia paiskookin rumpujaan uskomattomaila energisyydellä ja voimakkuudella. Aluksi Clashin poseeraus huvittaa mutta ei kuitenkaan ärsytä, sillä bändi todella tekee sen hyvin ja luonnollisesti. Komeimman rockin soittamisen lisäksi jätkät ovat vielä alan taidokkaimpia poseeraajia. Aika hyvin!

White Man by the Lake in Turku (meren äärellä kylläkin), Jail Guitar Doors, City of the Dead ja English Civil War jatkavat singletunnelmissa ennen ensimmäistä uutta kappaletta, London Calling. Hyvä slovari reggae-kitaroineen. Police & Thievesin Joe esittelee matkailijan suomen kielen opastaan heilutellen nimellä ”Poliisi ja varas”, mutta monikaan ei tätä kuule, sillä Clash on napannut 10 000-päisen yleisöjoukon täysin mukaansa.

Toinen uusi piisi Four Horsemen of the Apocalypse tarjoaa jännittävää kuultavaa ja melkeinpä marssirummut. Uudet raidat lupaavat paljon tulevalta albumilta ja kertovat Clashin jatkaneen kehitystään menestyksekkäästi.

– Mä olen Mick, Jonesin poika esittäytyy kainosti tullessaan laulamaan sisimmästä koskettavan kauniin Stay Freensä.

Muutenkin Mick pyrkii selvittämään kappaleen sisältöä sitä laulaessaan. Kaverusten jouduttua Brixtoniin hän selittää sen tarkoittavan vankilaa. Upeata, upeata, ja niin on myös Capital Radio.

En pysty kuvittelemaan, kuinka Clash tänään voisi olla parempi. Tai kykene keksimään ketään, joka pystyisi mahtavampaan rocktäyttymykseen.

Varsinaisen setin päättävät Janie Jones, Garageland ja London’s Burning esikoisalbumilta saaden hiekan pöllyämään pogoavien massojen alla. Ne ovat edelleen hienoja piisejä, mutta edellisten jälkeen tuntuu kuin Clash olisi kasvanut niistä ulos muihin juttuihin. Lopuksi Joe heittää rummuista roikkuen Cost of Living -ep:Itä tutun toustin.

Kuuluttajan muista yrityksistä huolimatta Clash palaa soittamaan Tommy Gunin, Complete Controlin ja White Riotin. Lavarakenteista roikkunut Strummer ei ole edes poistunut lavalta kuuluttajan yrittäessä vakuutella, ettei Clash palaisi soittamaan! Itsensä tyhjiin puhaltaneelle Joelle annettiin hieman ensiapua ja sitten taas mentiin, viimeiseen pisaraan asti. White Riotissa kaikkensa antanut Joe kykeni lavalla maaten vain huutamaan kertosäettä, mutta kyllähän kaikki sanat osasivat. Clashin soittaessa sai laulaa mukana yhtä täysin palkein kuin Ramojen live-tuplaa kuunnellessa.

Kotimaassaan Clashia on moitittu amatöörimäisyydestä ja siitä, ettei bändin homma pysy lavalla koossa. Ruissalossa nämä väitteet tuntuivat käsittämättömiltä, sillä bändi hoiti asiansa niin mainiosti kuin toivoa saattoi tai paremminkin. En pysty kuvittelemaan, kuinka Clash tänään voisi olla parempi. Tai kykene keksimään ketään, joka pystyisi mahtavampaan rocktäyttymykseen. Nyt ei havainnut haittoja siitä, että bändi ei viime aikoina juuri ole keikkaillut, vaan päinvastoin suunnatonta soittohalukkuutta.

Topperia rummuissa kiitettiin jo. Ei haittaa, vaikka Joe ei osaa kitaraansa virittää tai soittakaan. Mick osaa, vaikka alussa poseeratessaan soitti mitä sattui. Paljon parjattu Paul soitti esimerkiksi Police & Thieves -piisissä vallan mainiosti, joten miksi puhua niin paljon pahaa kun voi puhua niin paljon hyvää?

– Haluan säilyttää mukana pisaran amatöörihenkeä, sen myönteistä ja välitöntä puolta, Joe totesi keikan jälkeen amatööri- ja ammattilaisjutuista palauduttuaan nopeasti hetkeä aikaisemmasta totaalisesta antautumisestaan yleisölleen.


(The Clash Ruisrockissa 1979 / Timo Lähteenmäki / YouTube)

KOLMATTA ALBUMIA PURKITETAAN

Pannessani levyn soimaan tahdon siltä helpotusta. Siksi teemme levyn jota voi kuunnella. Platan, jolla on sielua sekoilun sijasta.

Joe Strummerin hotellihuone muutamaa tuntia myöhemmin. Ruotsalaiset punk-tytöt olivat olleet hyvin edustettuina festivaalialueella, ja menestyksekkäästi he ovat selvittäneet tiensä myös hotelliin. Haastattelun aikana melkeinpä juopumuksen tuolla puolella oleva tyttö yrittää epätoivoisesti raiskata Strummeria, mutta Joe pysyy rauhallisena yrittäen sinnikkäästi, mutta tuloksetta saada tyttöä nukkumaan.

Toinen ruotsalaistyttö kysyy, voiko hän ystävineen tulla yöksi Strummerin huoneeseen. Joe vastaa heidän olevan tervetulleita niin kauan kun tilaa vain riittää. Illan mittaan Joe muodostuu nuorille punkeille miltei isähahmoksi, jonka perässä niin suomalaiset kuin ruotsalaisetkin ihailijat kulkevat.

Edellisenä iltana Joe oli kertonut Clashin purkittavan kolmatta albumiaan ja keskeyttäneen studiotyöskentelyn vain Turun keikkaa varten. Bändin esikoisalbumi toi julki punkrockin tunnuslaulut toisen käsitellessä väkivaltaa ja huumeita.

Entä uusi levy?

– Juttu on sellainen, että Englannissa ajatellaan nyt, että levynteossa on ryhdyttävä aivan hulluksi ja tehtävä täysin mielipuolista kamaa. AAUUUÖÖÖ! Ymmärrätkö mitä tarkoitan? Siitä ihmiset maksavat, koska pitävät sitä modernina eikä kukaan halua jäädä jälkeen. Mutta me tiedämme sen olevan silkkaa paskaa. En halua kuunnella levyä, jolla joku hullu sekoaa – se tekee minut hulluksi. Pannessani levyn soimaan tahdon siltä helpotusta. Siksi teemme levyn jota voi kuunnella. Platan, jolla on sielua sekoilun sijasta. Minä sekoan yksityisesti kotona, en tee sitä studiossa levylle tai täällä. On levytettävä jotain levyttämisen arvoista ja niin me teemme. Meillä on nyt hauskaa, paljon hauskempaa kuin toista kiekkoa tehtäessä.

Ainakin sen valmistuminen kesti.

– Ja puhun itse levytyksestä. Se ei toisella platalla ollut lainkaan hauskaa, vaan mökötystä kaiken purkittamisesta oikein. Tällä kertaa vain soitamme. Tiedämme mitä teemme, joten soittaessamme se syntyy spontaanisti. Emme lähde mihinkään kaheliin sekoiluun. Englannissa on nyt kovasti muotia tehdä levyjä, joita ei voi kuunnella.

Monet sellaiset bändit ovat hyvin suosittuja. Siouxie & The Banshees ja Public lmage Ltd eivät totisesti jääneet ainoiksi.

– Olimme samassa studiossa kun Siouxie teki toista albumiaan, ja saatoin kuulla oven lävitse muutamia raitoja. Se oli kaikki tällaista ”tuutaatuutyyttuutuutyy”, Joe hyräilee mustanpuhuvaa ja pahaenteistä, raskaan massiivisen hidasta saksalaistyyppistä marssimusiikkia.

– En halua kuulla sellaista. Kuuntelen mieluummin jotain ”dydymdadamdadam”, Joe tapailee keskitempoista soulpiisiä sormiaan napsutellen.

TUNNUSTUSTA JUURILLE

Kaikki tuli heiltä: mustilta jotka orjina palvelivat puuvillapelloilla valkoisia.

Millaisia uudet tekstit ovat?

– Meillä on paljon sanoituksia. Mitä lyriikoissa voi käsitellä? Kansakunnan tilaa, mikä häiritsee, mitä haluaa, mitä ei saa tai mitä tarvitsee. En minä tiedä, mistä lyriikoita kirjoitetaan. Pidän monista lauluista, koska ihmiset eivät voi ymmärtää kuinka kirjoitimme ne, sillä ne ovat niin hulluja. Laulan sinulle yhtä: ”Police walked in for Jimmy Jazz/ I say he ain’t here but he just walked past / Police are looking for Jimmy Jazz / The satta massagana for Jimmy Dread / Cut off his ears, chop off his head / Police walked in for Jimmy Jazz”, Joe laulaa sormiaan napsuttaen ja pöytää tahdissa lyöden.

– Ja tuon taustalla bändi soittaa jatsia!

Se kuulosti vanhemmalta amerikkalaiselta mustalta musiikilta – tai jälkeenpäin ajatellen toi mieleen Tom Waitsin.

– Ääh, ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa. Emme edes tiedä, miten sitä soitetaan. Sen soittamiseksi on oltava hyviä. Siinä on koko jutun juuret. Jokainen surkea punk-bändikin on Muddy Watersille, Bo Diddleylle ja kaikille noille mustille kavereille enemmän velkaa kuin pystyy koskaan maksamaan. Se on minun mielipiteeni, ja tunnen vahvasti niin olevan. Olen heille kaiken velkaa. Se kaikki tuli heiltä: mustilta jotka orjina palvelivat puuvillapelloilla valkoisia.

Missään tapauksessa rock’n’rollin synnyllä ei ollut mitään tekemistä aikansa europpalaisen musiikin kanssa.

– Mitä ihmettä tapahtui Euroopassa? Ei mitään. Valkoiset eivät keksi hyvää musiikkia, koska on kärsittävä – siitä se lähtee. Mustat oli lyöty niin matalaksi, että heidän oli tehtävä jotain, ja niin syntyi blues. Ajatteles jos homma olisi mennyt toisin päin: jos mustat olisivat tulleet Amerikkaan ja vieneet valtavasti valkoisia mukanaan Afrikkaan. Ehkä blues olisi sitten tullut valkoisilta. En tiedä, Joe nauraa.

400 vuotta orjutta, kuten Peter Tosh laulaa.

– En pysty kuvittelemaan. Mutta joka tapauksessa tapahtui päinvastoin. Yritän vain olla rehellinen. Saan kaiken musiikkini niiltä mustilta kavereilta. He soittivat rock’n’rollia vuonna 1948. Kokonaan musta bändi levytti ensimmäisen rocklevyn, Witchita Coo 1948. Mutta vasta Elviksen, valkoisen kaverin, ja Chuck Berryn, joka kuulosti valkoiselta, myötä se hyväksyttiin, koska rotuerottelu oli tosiaan huomattavaa Valloissa 50-luvulla. Chuck Berry meni lävitse vain, koska hänen levyjään luultiin valkoisen tekemiksi. Niistä pidettiin ja ne pääsivät soittolistoille. Vasta myöhemmin tajuttiin, että kaveri olikin musta.

Vielä 60-luvullakin amerikkalaisissa lehdissä julkaistiin ilmoituksia, joissa vanhempia varoitettiin, että heidän lapsensa saattaisivat ostaa ”neekerilevyjä”.

– Tiedän: neekerimusiikkia, viidakkoa. Minulle se sanoo kaiken. Mutta ei panna mustia jätkiä matalaksi, koska he synnyttivät koko jutun.

OIKEUSJUTUT SITOVAT KÄDET

Kun tämä levy ilmestyy lokakuun viidentenä ja ihmiset kuulevat sen, nähdään kuka on poseeraaja ja kuka ei.

Tänä vuonna Clashista ei ole kuultu paljoa. Alkuvuodesta bändi teki muutaman keikan Amerikassa ja heinäkuussa pari Lontoossa. Ulkopuolinen ihmettelee pakosta, mitä bändi tekee, jos mitään.

– Tiedän. Jonain päivänä pystyn kertomaan sinulle.

Osansa on ollut managerivaikeuksilla. Viime vuoden lopulla yhtye antoi potkut siihenastiselle managerilleen Bernard Rhodesille. Tätä seuranneen Caroline Coonin ja bändin tiet erosivat keväällä. Mutta onko tilanne ollut niin vaikea, että se on lähes tyystin estänyt keikkailun?

– Olemme nyt itse omia managereitamme. Aikaisemmin maksoimme 20 prosenttia sen kaiken hoitamisesta. Se on paljon rahaa ja osoittaa, miten paljon puuhaa bändin manageroimisessa on. Sen jälkeen kun pääsimme eroon hänestä (Bernie Rhodesista) ja pääsimme eroon Coonista, olemme hoitaneet manageripuolen, kirjoittaneet lauluja, tehneet musiikin, varanneet konserttisalit – tehneet kaiken itse. Sen lisäksi kymmenisen ihmistä on haastanut meidät oikeuteen. Ensinnäkin Bernie, joka haluaa 92 000 puntaa. Yksi punta on kahdeksan ja puoli markkaa, joten se on paljon markkoja. Hän haluaa sen. Kuinka mukavaa.

– Hän haluaa menetettyjä tuloja ja sellaista. En tiedä mitä hän tahtoo. Mutta hänen pitäisi olla realistinen – 92 000 puntaa… Ajattelimme pääsevämme hänestä eroon 15 000 punnalla. Eihän meillä ole niin paljon, joten meidän on mentävä oikeuteen. Palkkasimme kaupungin parhaan asianajajan, ja hän laskuttaa tuhat puntaa salkkunsa avaamisesta. Sellaista me olemme puuhanneet. Tulimme tänne, koska ajattelimme sen olevan hauskaa.

Ja saatte siitä paljon rahaa.

– Saamme siitä paljon rahaa. Emme ole juuri olleet liikkeellä. Teimme kolme keikkaa Lontoossa viime kuussa, mutta päätimme olla soittamatta muualla paitsi täällä, ja sitten levytämme tämän lp:n. Uskon musiikkiimme ja siihen että näytämme vielä muille. Kun tämä levy ilmestyy lokakuun viidentenä ja ihmiset kuulevat sen, nähdään kuka on poseeraaja ja kuka ei. Poseeraajat sanovat, ettei tämä ole rockia vaan roskaa. Todelliset ihmiset, joilla on sielu, tietävät välittömästi levyn koostuvan todellisista tunteista ja lyriikoiden osalta totuudesta. He tietävät sen ja haluavat sen. Kaikki punkit sanovat, ettei tämä ole sitä, ja se on okei minun puolestani.

Koska se ei ole Lurkersia.

– Aivan, se ei ole Lurkersia tai Rutsia. Okei, se ei ole sitä, joten menkää ostamaan Lurkersien levyjä älkääkä tuoko minulle paskaanne. Minua ei kiinnosta tehdä sellaista, minkä pitäisi kuulostaa oikealta. Mieluummin teen jotain, mikä kuulostaa väärältä. Kirjoitimme White Riotin, koska olimme kyllästyneitä piiseihin, joita silloin kuultiin. Nyt minulle sanotaan, ettei tuo ole yhtä hyvä kuin White Riot. Se saa minut sairaaksi.

He eivät taatusti kuunnelleet sitä sen ilmestyessä.

– He ovat liian myöhässä meille. Julkaisimme White Riotin kaksi ja puoli vuotta sitten. Se nousi listoilla 30. sijalle, mutta nyt top tenissä on pirusti punk-levyjä. He vain varastavat meidän ideoitamme. Babylon’s Burning (Rutsien hitti) on vain London’s Burning hieman uusittuna. “London’s burning with boredom now”, ja he laulavat ”Babylon’s burning with anxiety”. He ovat listoilla seitsemäntenä, ja se saa minut todella vihaiseksi, koska he vain hyppäsivät mukaan. Ja jätämme sen heille. Se jää heidän niskaansa. Kun nopea punk-musiikki poistuu muodista, nämä bändit katoavat täysin. Jos ei ole totuudenmukainen itselleen, ihmiset näkevät sen lavalla. He näkevät satojen metrien päästä, jos valehtelee itselleen.

AHDASMIELISET PUNKIT

En välitä, vaikka kukaan ei enää ostaisi levyjämme, mutta ainakin sanon totuuden ja se on, että ihmiset ovat liian ahdasmielisiä.

Suomessa punk-yleisö on kaikkein ahdasmielisintä. He haluavat vain punkia. Jopa Clashia inhonneet hipitkin ovat alkaneet pitää bändistä kaiken muun lisäksi, mutta punkeille kelpaa vain punkrock.

– Tiedän. Ahdasmielisiä on hyvä sana. Se on outoa, koska se ei ollut sellaista. Aloitimme vallankumouksellisina avataksemme ovet kaikelle. Sanoin englantilaisessa lehdessä vihaavani vihreätä tukkaa ja (lahkeista yhteen sidottavia) bondage-housuja. Koska nähdessäni teddy-boyn vuoden 1953 kuteineen tuumiin hänen jääneen ajasta jälkeen. Tai heavy metal -fani kauhtuneissa farkuissaan Rush-, Quo-, Lizzy- ja Sabbath-teksteineen ja pitkine tukkineen. Hänkin on ajasta jäljessä. Samoin punk vihreine hiuksineen ja bondage-housuineen. Hän haluaa vain vuotta 1977 ja on aivan yhtä paha kuin kaksi muutakin. Aloitimme tappaaksemme nuo kaksi muuta, ollaksemme erilaisia. Hitto soikoon, minä en aio istua hiljaa ja niellä kaikkea tätä. En välitä, vaikka kukaan ei enää ostaisi levyjämme, mutta ainakin sanon totuuden ja se on, että ihmiset ovat liian ahdasmielisiä.

Muutamat bändit ovat päässeet eteenpäin, mutta muuten koko touhusta on muodostunut instituutio muiden joukkoon.

– Koen sen hyvin voimakkaasti Lontoossa. Joka viikko ilmestyy kolme, neljä musiikkilehteä, jotka käsittelevät pelkästään musiikkipiirejä, ja kaikki lukevat niitä. Se on hyvin klikkiytynyttä ja täynnä huhuja. Hän menee ulos hänen kanssaan, he tekevät tätä ja nämä tuota. Lontoossa elämä on hyvin lähellä fobiaa. ”Clash on lopussa”, ”Clash on tehnyt tehtävänsä”, ”Clash ei ole enää hyvä”, ”Clash ei ole punkia” ja niin edelleen. Näen tämän, mutta kestän sen, koska tiedän meidän jatkavan vielä seitsemän vuotta. Kuten Rolling Stones. Ehkä Keith Richard ajatteli 1977…

Ehkä tämä levy tyrmätään ilmestyessään ja puoli vuotta myöhemmin kiitetään, kuinka erinomainen se on. Painukoot vittuun. Jos he eivät kuule sitä ensimmäisellä kerralla, kuunnelkoot jotain muuta.

– Lauloimme ”Ei enää Rolling Stonesia” ja sitä roskaa, koska he soittivat Lontoossa ja olivat huonoja. Kaikki vihasivat heitä. Nyt on 1979, pari vuotta myöhemmin, ja pidän heistä. He vain jatkoivat ja tekivät levyn Respectable. Se ei ollut hassumpi – on oltava ahdasmielinen mulkku väittääkseen sitä roskaksi. Tony Wilson, joka tekee Englannissa TV-ohjelmia, tuli autooni ja minulla soi Keith Richardin hieno piisi Before They Make Me Run. Hän huusi: ”Sinä! Soitat Rolling Stonesia! BUUU!!!” Se ei lainkaan mahtunut hänen päähänsä. Tuo musiikki oli silkkaa sielua ja tunnetta ja siitähän on kysymys. Vai mistä sitten? Tuo kaveri ei ymmärtänyt sitä, koska hänen mielestään sen olisi pitänyt olla uutta aaltoa. Samaan tilanteeseen fanimme joutuvat uuden levymme kanssa.

Tänään soittamanne uudet laulut kuulostivat tosiaan lupaavilta. Ne tuntuivat poikkeavan voimakkaammin aikaisemmasta Clash-materiaalista kuin kakkoslevyn piisit erosivat esikoisesta.

 – Tiedätkö miten levytämme tätä lp:tä? Menemme huoneeseen. Topper istuu rumpujensa takana, Mick ottaa kitaransa, Paul nappaa bassonsa ja minä istun pianon ääressä. Niin levytämme taustan. Siksi se kuulostaa erilaiselta, koska se ei kuulosta punkrockilta. Taustanauhan kokoonpano on piano, kitara, basso ja rummut – aivan kuten jonkin jatsibändin tai minkä tahansa kabaree-yhtyeen. Se on dynamiittia!

Ainakin se tekee touhun teidän kannaltanne mielenkiintoisemmaksi saman ympyrän kiertämisen sijasta.

– Ehkä tämä levy tyrmätään ilmestyessään ja puoli vuotta myöhemmin kiitetään, kuinka erinomainen se on. Painukoot vittuun. Jos he eivät kuule sitä ensimmäisellä kerralla, kuunnelkoot jotain muuta.

ELOKUVAN VALMISTUMINEN EPÄVARMAA

Melkoisen palan Clashin ajasta tänä vuonna on vienyt elokuva, jota bändi on ollut tekemässä. Filmin nimeksi ei kuulemma tule julkisuudessa mainittu Rudie Can’t Fail, eikä Joe usko myöskään tämänhetkisen nimen Rude Boy jäävän lopulliseksi.

– Jonkin aikaa takaperin se vei melkoisesti aikaamme. Amerikasta palattuamme työskentelimme sen parissa kaksi ja puoli kuukautta, mikä on varsin kauan. Sitten saimme osuutemme valmiiksi ja voimme vain odottaa, että se saadaan leikatuksi ja myydyksi. Jos sitä ei saada myydyksi, niin siitä ei kuulla sen enempää.

Siinä ei siis ole omaa rahaanne mukana?

– Mitä rahaa? Ei meillä ole mitään.

Onko filmi puoliksi näytelmäelokuva ja puoliksi dokumenttia?

– Ei, se on kokonaan totta. Joitain kohtauksia oli tosin luotava uusiksi. Se alkaa, kun menen pubiin Sohossa ja seison baarissa juomassa olutta. Yksi kaveri on tunnistanut minut ja tulee luokseni kysymään, onko minulla hänelle töitä. ”Ei, koska emme ole kiertueella emmekä tarvitse roudareita, joten en voi antaa sinulle töitä”, vastaan. Tietämättämme hän oli tavannut filmintekijät ja lopulta sai meiltä töitä ja tuli mukaamme. Hän toi filmiryhmän mukanaan, ja he alkoivat filmata kiertuetta, viime syksyn Englannin rundia. He kuvasivat sen, ja menin takaisin pubiin tehdäksemme uusiksi kohtauksen, jossa Ray kysyi töitä. Jotain sellaista teimme. Mutta meidän ei tarvinnut näytellä, koska olimme oma itsemme.

Jos filmi valmistuu, tuleeko siitä albumi?

– Kyllä, siihen tulee valikoima parhaita live-raitoja sekä joitain tapahtumia ja musiikkia, jota kirjoitamme sitä varten. Mutta en tiedä, ilmestyykö lp koskaan. Meidän on saatava 10 000 lopulliseen miksaukseen, eikä CBS ole kiinnostunut. Filmiyhtiö on jo käyttänyt kaikki rahansa, eikä meillä itsellämme ole varaa siihen, joten ehkä se ei koskaan toteudu. Meillä on soundtrack-albumi, mutta olemme kiinnostuneempia uudesta kamasta, jota nyt teemme.

Paljonko olette jo levyttäneet?

– 14 taustaa, joissain on laulu mukana.

Minkä verran teillä on aikaa jäljellä?

– Vielä 12 päivää, mikä tekee yhteensä 26 päivää.

Joten levyn pitäisi olla valmis elokuun loppuun?

– Yyhy.

Kenen tuottajan kanssa teette kiekon?

– Guy Stevensin. Hän teki Mott the Hooplen levyt sekä Whiter Shade of Palen. Southendissä oli tämä Paramounts-yhtye, ja hänen ystävällään oli kissa nimeltä Procol Harum. Hän ehdotti Paramountsia vaihtamaan nimensä Procol Harumiksi, ja parin viikon riitelyn jälkeen jätkät suostuivat. Eräänä iltana 60-luvun puolivälissä Guy Stevens ja Gary Brooker istuivat tämän kämpässä nappaamassa speediä, ja Gary Brookerin vaimo tuli sisään. ”Sinähän olet kalpeaakin valkoisempi”, Guy Stevens huudahti, ja Gary Brooker raapusti nurkassa sanat muistiin. Niin se piisi syntyi. Levytyksen jälkeen Guy Stevens vei nauhan levy-yhtiöön, joka oli äimänä odotettuaan kuulevansa popmusiikkia. Heidän roskaksi kutsumansa levy myi kuitenkin kolme miljoonaa kappaletta.

IHAN HULLU TUOTTAJA

Kuinka tulitte työskennelleeksi Stevensin kanssa?

– Kukaan muu ei koskenutkaan häneen. Maineensa päivien, Mott the Hooplen jälkeen hänestä tuli alkoholisti ja hän menetti välikorvansa. Se merkitsi sitä, että hän ei seisoessaan säilyttänyt tasapainoaan. Jutut alkoivat kiertää, että Guy Stevens on menettänyt välikorvansa eikä kuule mitään. Luulen, että olemme ainoita, jotka pystyvät käsittelemään häntä. Hän on hullu. Jos luulet tuottajan istuvan kädet ristissä ja mutisevan jotain, niin… Hän huutaa kurkku suorana…

Ja niin tekee myös Joe, mutta valitettavasti nauha loppuu eikä hänen Stevens-imitointinsa säily jälkipolville, kuten myöskään havainnollistettu esitys tuottajasta riehumassa studiossa tuolien kanssa.

– Hän pinoaa tuoleja studion nurkkaan, ottaa niistä ylimmän ja kaikki kaatuvat. Ja kaiken aikaa me soitamme, Joe nauraa hillittömästi ja niin myös muut.

– Niin me levytämme. Hän on pähkähullu. Mutta minun on sanottava, että on todella loistava ja suurenmoinen. Sellaista sitä tarvitsee. Pearlmanin kanssa se oli ”hyvä otto, pojat”, ”pikkuisen hidas”, ”lounas”, ”tehkää se uudestaan”, Joe kuvailee monotonisella äänellä. – Mutta Guyta meidän on rauhoitettava. Ehkä se siksi on hauskempaa.

Mott the Hoople tunnetaan varsinkin Mick Jonesin suurena suosikkina, millä epäilemättä on ollut merkittävä vaikutuksensa Stevensin valintaan. Amerikkalainen Sandy Pearlman oli ensimmäinen varsinainen tuottaja, jonka kanssa työskentelitte.

– Joo… en halua kuulla siitä enempää.

Miten levytykset rahoitetaan? Maksaako CBS ne?

– Joo.

Ne eivät mene royalteistanne?

– Kyllä vaan, jokikinen penni.

Joten pitkän työskentelyn vaatinut toinen albumi ei paljoa teille tuottanut.

– Ei totisesti. Jokikisen CBS:ltä saamansa pennin joutuu maksamaan takaisin, siitä voit olla varma. Eivät he typeriä ole. He haluavat sinun olevan heille velkaa niin paljon kuin mahdollista, siksi he vetivät meidät siihen Pearlman-juttuun. He saavat rahat ensin ja ottavat omansa päältä. Sitten ei enää mitään olekaan jäljellä.

Millainen on tämänhetkinen suhteenne levy-yhtiöön? Viimeksi tavatessamme olit epäluuloinen, että he saattaisivat ottaa joitain studionauhoituksianne ja julkaista niitä ilman lupaanne.

– Joo, sopimus antaa heille siihen mahdollisuuden, ja tilanne on vain pahentunut, koska meillä ei ole minkäänlaista kommunikaatiota heidän kanssaan. Täällä lentokentällä vastassa ollut CBS:n kaveri kertoi tulostamme kuultuaan soittaneensa eilen Lontooseen ja sauhunneensa, miksei hänelle ollut kerrottu, että Clash tulee Suomeen. Toisessa päässä ihmeteltiin, mitä hän oikein puhuu: ”Clash ei ole tulossa Suomeen – he ovat studiossa.” He eivät edes tiedä, että olemme täällä!

IHMETTELEN, ETTEMME OLE HAJONNEET

Tarvitsemme tätä suomalaista rahaa, koska haluamme ostaa omat nauhamme.

Miten koet tämänvuotisen tilanteen, jossa Clash ei ole tehnyt käytännöllisesti katsoen lainkaan keikkoja?

– Kamalana. En tiedä, kuinka olemme täällä tänään. En tosiaankaan tiedä, kuinka kestämme tämän vuoden loppuun. En ymmärrä, kuinka emme ole hajonneet, sillä tämä on ollut todella paskamaista. En tiedä, miksi olemme yhä yhdessä, mutta se on hienoa. Siksi sanoin meidän jatkavan vielä seitsemän vuotta, koska emme silloin hajonneet, niin mikään ei meitä erota.

Hajoaminen tänään vain jättäisi teille valtavat henkilökohtaiset velat.

– Siitä emme välitä. Jos ei ole mitään, ei voi maksaa mitään takaisin. Niin me sen näemme.

 Lontoon keikat olivat hyväntekeväisyyskonsertteja, ja elo-syyskuun vaihteessa Clashin oli määrä esiintyä Pohjois-Irlannissa ilmaiskonsertissa. Britannian konserteistaan bändi ei sopimusriitojen takia ole voinut tänä vuonna kerätä rahaa. Suomesta esiintymispalkkio tuotiin ilmeisen salaa, eikä bändin Ruisrockin keikasta näkynyt sanaakaan englantilaisissa musiikkilehdissä.

– Tarvitsemme tätä suomalaista rahaa, koska haluamme ostaa omat nauhamme. Meillä oli levytyssessio, ja CBS maksoi studiovuokran. Toisin sanoen se, joka maksaa studion, omistaa nauhat. Sillä ei ole väliä, kuka keksi laulun.

– Yritämme julkaista tupla-albumin yhden hinnalla. Voin mennä rahojen kanssa CBS:ään ja kertoa levyttäneemme tupla-albumin. ”Täh?” he ihmettelevät. Sitten pamautan, että haluamme julkaista sen yhden hinnalla. ”Ei, ei, ei”, he kiirehtivät. Kysyn, miksi ei. ”Maksoimme 10 000 puntaa studiokustannuksina”, he vastaavat. Sitten panen käden taskuuni ja lyön pöytään 10 000 punnan shekin: ”Siinä ovat studiokustannukset, mitäs nyt?” Niin yritämme tehdä.

Turhia toiveita kiekon julkaisemisesta omakustanteena omalla levymerkillä Joe ei herättele, sillä CBS ei niin vain päästä poikiaan, joiden edellinen albumi nousi listoilla suoraan kakkoseksi.

– Unohda ne, Joe toteaa moisista ajatuksista. Sen sijaan hän pyrkii vaikuttamaan levyjen hinnoittelupolitiikkaan, sillä levyjen hinnat ovat tällä hetkellä Englannissa lähes Euroopan kalleimmat.

– Tämän päivän kurssi on puoli tuntia roskaa kuudella punnalla. Kymmenestä piisistä kuusi puntaa, me haluamme antaa 26 piisiä neljällä punnalla.

Teillä on niin paljon uusia lauluja?

– Sanoisin viisi lainapiisiä ja 21 uutta laulua.

Olette siis käyttäneet osan kiertueettomasta ajasta uuden materiaalin kirjoittamiseen?

– Kirjoittamista on jatkettava koko ajan. Jos lopettaa sen, on kuollut. En voi sietää elämistä, jos en kirjoita. Siitä minä saan eniten irti, siitä ja ehkä keikoista. Vain ne antavat minulle jotain.

Voitko kertoa, mitä lainapiisejä aiotte tehdä?

– En usko sinun kuulleen lauluja, mutta… piisi nimeltä Revolution Rock – sen on tehnyt Danny Ray. Kuulin sen radiosta ja Paul osti levyn. Joo, hän on jamaikalainen, mutta en tiedä hänestä muuta. Sitten Rulersien Wrong Boy, Vince Taylorin Brand New Cadillac, Elvis Presleyn Crawl Fish ja Sam Cooken Chain Gang. Se on introkappaleemme konserteissa, Joe kertoo laulaen pätkät kolmesta viimeisestä laulusta.

– Mielestäni on hyvä tehdä lainapiisejä. Lauluja, jotka eivät ole koko ajan esillä. Se on hauskaa ja antaa bändille hengähdystauon oman materiaalin kimpussa uurastettaessa.

– Sanotaan, että pitäisi itse kirjoittaa omat laulunsa ja olen samaa mieltä, mutta on tehtävä pari vierastakin piisiä. Muuten emme olisi koskaan tehneet Police & Thievesiä tai mitään sellaista.

PUNK-ROCKIN LUVATTU MAA

Englannissa meille kerrottiin, että Suomessa pidetään punkista, mikä on epätavallista.

Miten aiotte hoitaa managerihommat tulevaisuudessa? Huolehtia edelleen itse niistä?

– Ei, en usko sen onnistuvan. En halua tietää kaikkea sitä paskaa, haluan tietää rock’n’rollista. Viime kuukausien aikana olen viettänyt kaksi kuukautta puhelimessa joka päivä, enkä tahdo soittaa kaikille näille ihmisille. Nyt minun on tehtävä se, mutta en todella halua tehdä sitä.

Onko sinulla ketään mielessäsi?

– Ei oikeastaan.

Ette olleet pitkään Caroline Coonin kanssa.

– Pärjäsimme hänen kanssaan aika hyvin, marraskuusta toukokuuhun. Puoli vuotta. Tarpeeksi kauan ja liian pitkään minulle. Hän on oolrait, mutta ei oikein tiennyt mitä me olemme. Hän luulee tietävänsä, mutta se on pahempaa.

Ennen tuloanne Ruisrockiin useat suomalaiset festivaalijärjestäjät ovat niin tänä kuin viime vuonnakin yrittäneet saada teitä juhlilleen siinä onnistumatta, ettekä ole keikkailleet Euroopassa lähes kahteen vuoteen.

– Kieltäydyimme lähtemästä Eurooppaan, koska se on ajantuhlausta. Ensi tammi-, helmi- ja maaliskuussa ehkä menemme Eurooppaan. Kahden viime vuoden aikana olemme kieltäytyneet tulemasta oman mielenterveytemme takia.

Tarkoitatko ajantuhlauksella tien päällä vietettyä aikaa vai soittamista välinpitämättömälle yleisöille? En sanoisi tämänpäiväisen keikan olleen ajantuhlausta.

– Ei, ei. Tämä oli hyvä. Englannissa meille kerrottiin, että Suomessa pidetään punkista, mikä on epätavallista.

Suurin osa Euroopasta ei kai pidä.

– Saksassa vihataan sitä, hollantilaiset ovat oolrait mutteivät oikein tiedä, Ranskassa siitä pidetään, Ruotsi on okei, Suomessa pidetään siitä. Mutta miten pitkälle Eurooppaa riittää? Ehkä joskus pääsemme Neuvostoliiton rajan ylitse, mutta vielä se ei onnistu. Joten kun ajattelen Eurooppaa, ovat Suomi, Ranska ja Ruotsi okei mutta loput…

Epämiellyttävinä Ruotsin muistoina Joe mainitsee raggarit, mikä väistämättä kääntää puheen kotoisiin murhekryyneihin, Membersien Kaivopuisto-konserttiin, rockabillyyn ja yksinomaan valkoisen rockin ihannointiin.

– Olen tavannut helsinkiläisiä, jotka ovat kertoneet heitä hakattavan kadulla muuten vain. Kuulostaa oudolta… Vihaan sitä. He pitävät vain valkoisista. He pitävät Eddie Cochranista mutteivät Little Richardista. Missä ihmeessä on ero? Tuo saa minut sairaaksi. He pitävät rock’n’rollista, mutta haluavat sekoittaa fasisminsa siihen. He eivät voi edes myöntää mustien kavereiden keksineen sen. Se on totuus, jota he eivät pysty kohtaamaan. Pidän Eddie Cochranista ja pidän Little Richardista. En ymmärrä, kuinka joku voi pitää vain toisesta.

Millaista Lontoossa on nykyään?

– Aika paskamaista kuten aina. On vain modit, punkit ja nahkapäät eikä muita. Tedit ovat kadonneet jonnekin, en tiedä minne.

Musiikkipuolella on joitain lupaavia yhtyeitä, kuten skata ja varhaista reggaeta soittava mustista ja valkoisista kavereista koostuva Specials.

– Joo, he ovat mielenkiintoisia. Samoin Madness, hekin ovat hyviä. Näin ne molemmat tässä eräänä iltana.

Entä mod-touhu, joka ainakin musiikkilehtien perusteella on levinnyt aika tavalla?

– Se on oikeastaan oolrait. Mutta jos kuulen mod-levyn, joka on vain laimeata R&B:tä, se ei pysty huijaamaan minua, koska tiedän millaista on hieno R&B. Kuten Little Walter, Joe lauleskelee My Babea.

– Tunnen alkuperäisen jutun, joten en tarvitse Lontoon lähiöporukoiden voimattomia versioita siitä. Jos versio on kova, niin hyvä sitten, mutta laimeudet ovat tarpeettomia. Jos soittaa R&B:tä, sen voi tehdä suurenmoisesti. Tähän asti kuulemani kama on ollut varsin voimatonta, mutta ehkä jotain suurta tapahtuu.

KADONNEET LAULAJAT

Amerikka on niin kusessa, että siellä ei tehdä suurta rock’n’rollia vielä pariin kolmeen vuoteen.

Toisaalta Sam Cookea ja sellaista ei niin vain tehdä, koska alkuperäisesittäjät olivat niin upeita laulajia. Piisit vaativat paljon laulajilta.

– Aivan, eikä juuri kukaan osaa laulaa. Koko UK:ssa on vain yksi kaveri, joka pystyy laulamaan niin. Hänen nimensä on Feargal Sharkey, ja hän on Undertonesien vokalisti. Hänen äänensä muistuttaa minua suurista. En petkuta itseäni – tiedän ettei laulajia enää ole. Johnny Rotten ei ollut laulaja, hän oli asenne. Minä en ole laulaja, olen huutaja Big Joe Turnerin tapaan. Olen blues-huutaja, koska en osaa laulaa. Sam Cooke osaa ja niin myös Feargal Sharkey. Oletko kuullut Teenage Kicksin?

Jamaikassa on runsaasti hienoja laulajia ja Sam Cooken perinteen jatkajia mutta ei juuri muualla.

– Toots Hibbert Maytalseista – en ole tarpeeksi hyvä nuolemaan hänen sukkiaan. Hän tosiaan osaa laulaa. Jos paasen sylkyetäisyydellekin Tootsista, olen onnellinen. Minulle Toots on jättiläinen kuten Sam Cooke. Jamaikassa on paljon hyviä laulajia, mutta missä ovat englantilaiset laulajat?

Tai amerikkalaiset: siellähän on vain diskoa ja rockista ei kannata puhua.

– Amerikka on niin kusessa, että siellä ei tehdä suurta rock’n’rollia vielä pariin kolmeen vuoteen. He eivät tiedä olisivatko diskoa, uutta aaltoa vai mitä. He eivät tiedä mitä tekisivät. Minä vain laulan, siinä on tarpeeksi. Toivoisin olevani Sam Cooke.

Sam Cooke kirjoitti huomattavan osan parhaista lauluistaan itse.

– Se on lahjakkuutta, todellista lahjakkuutta. Se on hullua englantilaisessa uudessa aallossa. Voitko uskoa, että on tuhansia yhtyeitä soittamassa tuhansia keikkoja, tekemässä tuhansia levyjä, tuhansia laulajia seisomassa tuhansien mikrofonien edessä, eikä yksikään heistä yritä laulaa! Se on todella mieletöntä. Paitsi Feargal Sharkey. Hän laulaa ja minä yritän laulaa. Kaikki muut koettavat kuulostaa Johnny Rottenilta, se siitä. Koska Johnny Rotten on Johnny Rotten, ja Luoja rakastaa häntä, mutta ei häntä kopioida tarvitse. Voi sen sijaan laulaa kuten Sam Cooke.

Rottenin mainitseminen tuo esiin Sex Pistolsin ja sen kuinka yhtyeestä on tänään onnistuttu tekemään kaikkea, mitä bändi itse aikoinaan vastusti.

– Niin, mitä se asettui tuhoamaan. Se on sairasta. Maailmassa ei ole oikeudenmukaisuutta. Sid on kuollut, Johnny tekee muuta, Steve ja Paul ovat menneet Jimmy Purseyn kanssa. Se pitäisi julistaa pannaan. Sid teki hienon version Something Elsestä, mutta sitten taas C’mon Everybody on tosiaan kehno. Tiedän sen olevan huono, koska olen kuullut Eddien version. Silti se nousi listoilla kolmanneksi ja pysyi siellä kolme viikkoa. Se osoittaa pelin hengen mutta en välitä.

– Kuten Montgomery Clift sanoo: ”Suurimpia menestyksiä ovat suurimmat erehdykset.” Hän meni Hollywoodiin ja romutti ensimmäisenä studiojärjestelmän. Hänen sopimuksensa oli täysin vallankumouksellinen, ja kaikki muut 50-luvun näyttelijät kopioivat sitä. Hän oli ensimmäinen näyttelijä, joka oli omillaan.

Aiemmin näyttelijät tekivät sopimukset studioiden kanssa, jotka valitsivat heille roolit. Clift kuitenkin allekirjoitti sopimuksensa kutakin elokuvaa varten erikseen.

– Hän oli ensimmäinen, joka saattoi valita elokuvansa ja työskennellä minkä studion kanssa tahansa. Hän sai myös hyväksyä käsikirjoitukset. Se on niin samanlaista kuin tänään levy-yhtiöiden kanssa. Tuntuu kuin olisin ensimmäinen… en tiedä.

TOISELLE USA:N KIERTUEELLE

Kuinka pitkä on sopimuksenne CBS:n kanssa?

– Vielä kaksi vuotta. Se oli kaksi vuotta kolmen vuoden lisävarauksella – heidän varauksensa, ei meidän. Halutessaan he saattoivat pitää meidät mutta myös heittää pellolle. Toivon totisesti, ettemme olisi koskaan allekirjoittaneet sitä, vaikka et ehkä silloin olisi koskaan kuullutkaan meistä. Ennen ajattelin sen olevan okei, koska kaikki pikkumerkit vinoilivat siitä, että olemme CBS:llä, vaikka samalla itse ryömivät CBS:n luokse saadakseen levynsä tämän jakeluun. Englannissa on kaksi suurta jakeluverkostoa: CBS ja Warner Bros. He jakelevat ja toimittavat kaiken kauppoihin, vaikka Runkkareiden levyn Paska-merkillä. Pikkumerkit tarvitsevat niitä, ja siksi niiden suhtautuminen on tekopyhää. Nyt olen väsynyt ja kyllästynyt CBS:ään ja heidän asenteeseensa. He eivät vieläkään tiedä, keitä olemme. Managerina minun on käytävä tapaamassa yhtiön pomoja ja olen saanut siitä tarpeekseni.

Luin USA:n kiertueen keikastanne, jonka jälkeen lavalta tullessanne pukuhuoneenne oli täynnä CBS:n myyntimiehiä, jotka halusivat päästä samaan kuvaan kanssanne (Clashin pojat eivät pitäneet ajatuksesta vaan lähtivät kiitämään).

– Ja heidän kaikkien mielestä olimme roskaa. Tyyli Amerikassa on kuitenkin muuttunut. Teimme sopimuksen Epicin kanssa, ja aluksi kukaan siellä ei välittänyt meistä vähääkään. Menimme sinne, teimme kahdeksan keikkaa ja saimme joka lehdessä todella loistavat arvostelut. Nämä levy-yhtiöihmiset lukivat meistä sanomalehdistään ja pohtivat, mikäs tämä yhtye sitten on. ”He ovat teidän merkillänne”, heille kerrottiin. ”Ihanko totta?” he ihmettelivät. Siksi käskimme heitä painumaan vittuun. Nykyisin he tulevat Englantiin ja tarjoavat meille illallisia. Tulemme nykyisin paremmin toimeen Epicin kanssa kuin Englannin CBS:n, koska nyt Epic on tajunnut, ettemme ole roskaläjä vaan että meillä on mahdollisuuksia.

Clashin ensimmäinen albumi on hiljattain viimein ilmestynyt USA:ssa. Koostumukseltaan se tosin poikkeaa alkuperäisestä versiosta, sillä mukana on tukku singleraitoja. Kun levy alun perin julkaistiin, sitä myytiin rapakon takana kovasti importina.

– Se oli import-listan ykkönen suunnilleen vuoden, mutta ehkä myymme nytkin muutaman. Minä pidän siitä edelleen. Se on hyvää musiikkia, ja teimme sen ilman tuottajia, vaikka se onkin paikoin vähän kehno.

Toiselle Amerikan kiertueelleen Clash lähtee 15.9., ja ohjelmassa on viimekertaiseen tapaan myös hyväntekeväisyyskonsertteja. Millaisena Joe koki ensimmäisen rundin?

– Aika nastana. Amerikkaa oli mukava katsella: metsiä, vuoria, kaikkea. Ihmisetkin ovat okei siellä. He pitivät meistä aika tavalla, tai siltä ainakin minusta vaikutti.

CBS:n ja Epicin emäyhtiö Columbia sijoitti huomattavasti Clashia enemmän rahaa vastikään myös ensimmäisen Amerikan rundinsa tehneeseen Boomtown Ratsiin.

– Eivätkä he myyneet yhtä paljon kuin me. Olemme myyneet USA:ssa 93 000 levyä. He soittivat siellä sata keikkaa – heidän täytyy olla aivan järjiltään. Menemme sinne kuudeksi viikoksi ja teemme neljä keikkaa viikossa. Ei enempää. Jos pääsemme omillemme, olemme pärjänneet hyvin. Yleensä kiertueen jälkeen on 10 000 puntaa velkaa. Jokaisen Englannin rundimme jälkeen, kun on 30 päivän ajan tehnyt töitä olan takaa, olemme vain olleet velkaa levy-yhtiöllemme 10 000 puntaa enemmän kuin aikaisemmin. Se on aika surkeata, kun on tehnyt rankasti töitä. Siksi haluan päästä eroon CBS:stä ja selvittää asiat itse.

Näitkö USA:ssa mitään hyviä bändejä?

– Kyllä vain, kuten Dils ja Zeroes. Siellä on aika tavalla hyviä bändejä aivan kuten täälläkin tai missä tahansa. Nuoret eivät halua kuulla vanhoja ikävystyttäjiä vaan perustavat omia yhtyeitään. Sieltä tulee pakosta jotain kovaa. Kansakunnassa on parisataa miljoonaa ihmistä, ja yhtäkkiä ovet avautuvat bändien perustamiselle. Siitä tulee vähintään kymmenen Sam Cookea ja viisitoista Edith Piafia. Jos ei tosi hienoja laulajia ilmaannu, alan huolestua. Heitä on ollut aina aikaisemmin ja niin pitäisi jatkua.

Edith Piaf on juuri ollut Suomessa listoilla K-telin julkaisemalla kokoelmalla.

– Hyvä tikki K-teliltä. Heidän levynsä ovat okei: 20 piisiä yhdellä albumilla. Olisin mieluummin K-telillä kuin CBS:llä. Kun tämä paska on ohitse, menenkin tapaamaan K-teliä.

Saa ainakin julkaistuksi tuplan yhden levyn hinnalla.

– Joo, K-tel olisi hyvä juttu.

 

Teksti: Mikko Montonen
Kuvat: Juhani Kansi
Julkaistu alun perin Soundissa 9/1979


 

LUE MYÖS: 100 parasta levyä – 1. The Clash: London Calling