Perjantaina 24.3. ilmestyy Palefacen yhdeksäs albumi Autofiktio. Samana päivänä ilmestyy vuoden 2023 kolmas Soundi-lehti, ja siinä Karri ”Paleface” Miettinen kertaa Petri Silaksen toimittamassa henkilökuvassa viimeisten reilun 15 vuoden tekemisensä. Varhaisemmat vaiheet ja Palefacen ajatukset lapsuudesta oman uran alkutaipaleelle käytiin läpi vuoden 2005 Neljäs sukupolvi -sarjan jutussa, jonka julkaisemme nyt Soundin netissä.
Neljäs sukupolvi: Karri ”Paleface” Miettinen (Soundi 3/2005)
”Puhuin kuulemma muksuna toisinaan pitkiäkin pätkiä vähän englantia muistuttavaa mielikuvituskieltä. Englanninkielinen leikkikoulu siinä kai oli takana. Ja se, että isäni on ihan maailmanluokan suunsoittaja. Miettisen suvun savolaista verenperintöä. Kiinnostukseni punchlineihin lieneekin lähtöisin jo noilta ajoilta. Fatsi on myös mieletön muistamaan laulujen tekstejä, joten hän toimi aina esilaulajana automatkoilla ja muissa yhteislaulusessioissa.
Musiikki oli kotona vahvasti läsnä; isällä oli kitara ja piano seisoi nurkassa. Aina kun perhetuttuja tuli käymään, niin minä vedin jonkun esityksen isobroidin ja pikkusysterin kanssa. He menivät koulussakin musaluokalle, mutta minua ei innostanut. Piirtäminen ja lukeminen kiinnostivat enemmän. Veli on kolme vuotta vanhempi, joten minä sitten aika klassisen esimerkin mukaan opettelin viiden vanhana mutsin kanssa lukemaan hänen aapisestaan. Tinttisarjikset kolahtivat ensimmäisenä. Ja ne peruskirjat. Aarresaari, Robinson Crusoe, Viimeinen mohikaani.
Olin täyttänyt hiljan seitsemän muuttaessamme Hämeenlinnaan, joten lapsuudenmaisemaani on se Hätilä-Sairio-Aulanko -alue. Meillä oli myös mökki läheisen Kankaistenjärven rannalla, ja ukin mökillä Heinolassakin tuli kesiä vietettyä. Niin ikään teimme melkein joka kesä yhden ulkomaan reissun. Se oli ihan rantalomailua, mutta tulipahan nähtyä Riminit ja vähän Kreikkaa sun muuta jo ihan skidinä.
Lapsuus meni turvallisen lintukotomeiningin merkeissä isossa pihapiirissä isossa rivitaloyhteisössä. Hyvä, että juuri ja juuri ovet laitettiin yöksi lukkoon. Mutta koska olen aina ollut aika karun näköinen, niin kyllähän minua ala-asteelta asti alettiin kiusata. Kun yläasteelle menoa edeltävänä kesänä kasvaa hujahdin kunnolla, se vähän laantui. Maikkojen kanssa tulin aina juttuun, ja koulussa pärjäsin hyvin.
Tästä oli apua sairastuessani aika herkässä iässä Guillan-Barrén syndroomaan. Se on virusperäinen polion sukuinen halvaus, johon sairastuu Pohjoismaissa keskimäärin yksi lapsi vuodessa. Outoa hommassa on se, että niin isoveljeni kuin pikkusiskonikin ovat kumpikin joutuneet 10–11 vuoden iässä sairaalaan, samoin isäni. Erikoinen juttu, sillä kyse on ollut aivokalvon tulehduksesta lähtien ihan erilaisista sairauksista. Ei siis mistään perinnöllisestä.
Olin viidennen luokan kevätlukukauden sairaalassa, samoin kesäloman. Muutamat hyvät kaverit kävivät alkuun moikkaamassa useinkin. Se kuitenkin väheni, kun minut siirrettiin Tampereelle. Siinä vaiheessa halvaus oli alkanut vaikuttaa keuhkoihin. Puhalsin aamuisin sellaiseen sekstantin näköiseen vehkeeseen ja hoitaja kirjasi ylös lukeman, joka oli pitkään aina muutaman desimaalin edellisaamua heikompi. Se oli… aika raffia aikaa. Myös vanhemmille ja sisaruksille, totta kai.
Äiti on ammatiltaan bioanalyytikko, joten pääsin onneksi kotihoitoon niin äkkiä kuin se vain oli mahdollista. Mutta olihan se rankkaa palata kesäloman päälle isän työntämänä pyörätuolilla kouluun. Varsinkin kun ne muutamat älykääpiöt olivat odottamassa. Kyllä se huutelu jatkui, vaikka olin oikeasti aika huonossa jamassa. Mutta mitä näistä. Siellä ne jätkät ajavat edelleen mopoillaan ympäri sitä samaa Hämeenlinnan Yhteiskoulun lätkäkenttää.
”Olihan se rankkaa palata kesäloman päälle isän työntämänä pyörätuolilla kouluun. Varsinkin kun ne muutamat älykääpiöt olivat odottamassa.”
Musahommat alkoivat yläasteiässä Keskustalon treenikämpällä. Ultramariinista tuttu Aallon Ville ja hoocee-bändi Sharpevillen Keron Lauri ovat samaa porukkaa. Minä joko lauloin tai soitin yltiöpaskasti kitaraa. Siellä oli kaikenlaisia bändejä ja projekteja, muun muassa Limping Messiah -niminen Slayerhenkinen bändi sekä Manowaria humppaversioina esittävä Samowar. Ja tämä siis ennen Eläkeläisiä.
Samoihin aikoihin innostuin roolipeleistä ja teatterimeiningistä. Hämeenlinnan Miniteatterilla vaikutti muun muassa Lapsia ja aikuisia -leffan käsikirjoittaja Pekko Pesonen, joka tekee nyt suomalaiseen hip hoppiin liittyvää elokuvaa. Enoni, kuvataiteilija Jouni Hirvonen, oli yksi sankareistani, ja kyllähän me kavereiden kesken kauhtuneissa samettihousuissamme olimme omasta mielestämme ties millaisia boheemeja ja intellektuellin perikuvia. Silloin syntyi näkemys itsestä jonkinlaisena l’uomo universalena. Rehellisen naiivi ajatus, mutta kyllä minä haluan itseäni edelleen koko ajan kehittää.
Tiettyjä raplevyjä olin kuunnellut muun ohessa säännöllisesti, mutta lopullisesti homman räjäytti House Of Painin Same As it Ever Was vuonna 1994. Siinä oli myös ihonväri tärkeä pointti, sillä Everlastin homma oli vakuuttavaa. Toisin kuin jonkun Vanilla Icen. Tuolloin en vielä edes ymmärtänyt haaveilla itse tekeväni MC:n hommia.
Vuonna 1995 lähdin vaihto-oppilaaksi Jenkkeihin Iowan osavaltioon. Kaupungin nimi oli Davenport, asuinalueen Albia. Suurin ensishokki oli se white trash -porukka ja heidän onnettomat kotinsa. Täällähän tottuu siihen, että jokaisella on sentään jotain; ekalle luokalle mennessä se Tiimarin penaali ja jonkinlainen reppu selässä. Albiassa minun luokallani oli jengiä, joilla ei ollut ihan oikeasti mitään. Eikä nyt puhuttu mistään Syvän Etelän mustista, vaan USA:n vilja-aitan valkoisesta väestä! Siellä oli mustia ja latinoperheitä, joiden kodeissa ei minua ennen ollut käynyt kukaan valkoihoinen. Paleface-nimen sain juuri Albian frendeiltäni. Aika äkkiä selvisi, että vaihtooppilaille syötetty ’Land of Liberty’ -meininki oli ollut ihan paskaa. Broidi oli käynyt vaihtarina Oregonissa, mutta hänen kokemuksensa olivat erilaisia. Häneen tosin vetosikin siellä enemmän se urheiluhomma. Pikkusysteri ei lähtenyt Jenkkeihin, hän oli vaihdossa Ahvenanmaalla.
Albian oma pikku sanomalehti oli se julkaisu, mitä pääosa ihmisistä luki. Kansijutut koostuivat useimmiten paikallisten urheilujoukkueiden saavutuksista. Vähän valveutuneemmat saattoivat tilata Iowan pääkaupungin Des Moines’in lehteä. Mutta eipä siinäkään juuri osavaltion ulkopuolisia juttuja esitelty. Oikeastaan kukaan ei tilannut lehtiä, joissa olisi käsitelty ulkomaiden juttuja! Taisin olla luokallamme ainoa, joka tiesi kuka on Newt Gingrich. Siis USA:n kongressin puhemies.
Hämeenlinnaan lukion toiselle luokalle palasin syksyllä 1996 aika lailla muuttuneena tyyppinä. Olin ehtinyt kiinnostua Mustista Panttereista ja radikaalista kirjallisuudesta. Kun näin Reskalla tyypin, jolla oli takin selän kokoinen USA:n lippu, oli vähällä etten mennyt pitämään hänelle luentoa siitä, millaista Jenkeissä oikeasti on. Konkreettisina tuliaisina minulla oli matkalaukullinen kovia hip hop -levyjä, ja musahomma sai uutta potkua. Ensin laitettiin pystyyn bändi nimeltä Puppeteer ja sitten pitkälti samalta pohjalta Hoax. Eka demo oli äänitettynä jo keväällä 1997.
Ylioppilaaksi kirjoitin keväällä 1998; äidinkielestä ja englannista laudaturit, ruotsista magnan ja reaalista eximian. Sitten duuniin Länsi-Suomi-lehteen ja syksyllä inttiin. Kuuluin ensimmäiseen saapumiserään, jolla oli mahdollisuus päästä kuudella kuukaudella. Aliupseerikouluunhan minua yritettiin laittaa, mutta ilmoitin puolen vuoden riittävän. Vaikka palvelin Riihimäen viestirykmentissä, lakua en vetänyt metriäkään. Eli olot olivat lokoisat. Välit kumpaankin isoisään ovat aina olleet läheiset, joten inttiin meneminen oli ihan selvä ratkaisu.
Armeijasta palasin Länskäriin hommiin, ja kävin eri pääsykokeissa. Teatterikorkeakouluunkin pyrin päästen kolmanteen vaiheeseen. Englannin filologian paikka lohkesi paristakin yliopistosta, joista valitsin Tampereen. Täällä tapasin vanhoista punkkiluolista tutun Mikko Ingmanin, joka oli tekemässä tunnaribiisiä telkkariin. Hän pyysi minua mukaan, joten menin vuonna 1999 Suomalaisen Antin studiolle äänittämään biisiä 49ers.
Seuraavana kesänä tein keikkoja Bomfunk MC’sin kanssa Reiskan sidekickinä, ja Anttia tuli nähtyä siellä täällä. Sovimme, että alamme tehdä yhdessä musaa, kunhan muutan Tampereelle. Sitten alkoikin tapahtua kaikkea, mikä on jo raportoitu aika tarkkaan siellä täällä.
Debyyttilevyn kohdalla kävi median kanssa sikäli vähän kummallisesti, että musiikki tuntui jäävän paikka paikoin ihan varjoon. Toimittajat kirjoittelivat juttuja varhaisempien lehtijuttujen perusteella teksteihini tai musaani tutustumatta. Mutta olihan se hienoa kun sai tavata jonkun Ismon (Alanko) ja muita omia sankareitaan ikään kuin kollegana. Varsinkin kesä 2001 oli upea.
Ihan alkuun tuntui kaikenlaista suunsoittajaa riittävän. Kananmunaa tuli joskus keikalla kohti ja välillä jotain nurmolaista painijaa jo ennen keikkaa suoraan päälle. Silti ihmettelen edelleen, miten vähän kaikkiaan sain negatiivista palautetta. Se julkisuushomma uhkasi nimittäin saada todella korneja piirteitä. Totesin, että täytyy vähän katsoa kenen kanssa juttelee, kun 7 päivää -lehdestä soitettiin tarjoten jotain ulkomaan matkaa. Manageristani Sami Peurasta oli tässä vaiheessa iso apu, sillä muutuin vähäksi aikaa todella epäluuloiseksi oikeastaan kaikkia ihmisiä kohtaan.
Totesin, että täytyy vähän katsoa kenen kanssa juttelee, kun 7 päivää -lehdestä soitettiin tarjoten jotain ulkomaan matkaa.
Joku saattoi tulla baarissa selittämään, että ’sähän tunnet sen-ja-sen noista julkkispiireistä’. Siis mistä vitun julkkispiireistä!? Markkinointi & Mainonta -lehdessä kerrottiin taannoin, että Suomen huonoimmin palkatut ammatit ovat keihäänheittäjä/malli ja salarakas/juontaja. (naurua) Minua on aina ottanut päähän tyypit, joista kukaan ei enää edes muista, miksi he ovat julkisuudessa.
Ja sainhan minä sitten osani kun 2003 kesällä oli tämä ’Paleface hurahti käämeistä’ -juttu Pori Jazzissa. Sen spliffin hinnaksi tuli 840 euroa. Koirat löysivät minulta vain (marijuanan murskaamiseen käytetyn) grainderin, ja koko episodi oli jotenkin surrealistinen.
Minua oltiin viemässä festarialueelta asemalle, kun auto pysähtyi kirkon puiston liikennevaloihin. Toisella puolella katua joku piteli toista äijää vyönsoljesta kiinni ja paukutti tätä aivan tolkuttomasti päin näköä. Tutkinnanjohtaja katseli sinne päin ja sanoi: ’Jaahas, siellä ottaa joku pahasti turpaansa. Soitetaanpas auto paikalle’. Hakattava tyyppi oli ihan hervoton – tuskin olisi pysynyt jaloillaan ilman sitä vyöstä roikottamista. Kysyin takapenkiltä, että niinköhän tässä nyt on se seudun pahin rikollinen jo kyydissä.
Onneksi autossa oli kaksi naispuolista poliisia, jotka vaativat auton pysäyttämistä. Minut vietiin asemalle ja pidettiin lopulta putkassa puolisentoista tuntia. Kauniiksi lopuksi tälle tapaukselle joku porilainen kyttä sitten vielä teki vähän lisätienestiä käräyttämällä minut Seiskalle.
Mutta ne ovat menneitä. Paljon on tuonkin jälkeen jo tapahtunut, ja vielä enemmän tulee tapahtumaan. Kuten olen alusta saakka sanonut, minun tehtäväni on edistää hip hop -kulttuurin leviämistä Suomessa. Se tunne minulla on ollut siitä saakka, kun astuin vaihto-oppilasvuoden jälkeen lentokoneesta tämän maan kamaralle.”
Paleface Soundin Neljäs sukupolvi -sarjan muotokuvassa vuonna 2005. Kuva: Petri Nuutinen
PALEFACEN VAIKUTTAJAT
ROOLIPELIT
”Aloitin roolipelien ahkeran pelaamisen jo ala-asteiässä. Se oli hyvää eläytymisen ja sanallisen ilmaisun harjoittelua. Olin aika usein pelijohtajana. Ja kaikki pelit mentiin sillä samalla tiiviillä porukalla läpi Dungeons & Dragonsista jonkun Runequestin ja muiden kautta scifi-juttuihin asti.”
CHUCK D
”Olin kuudennella luokalla kun ensi kertaa kuulin It Takes a Nation of Millions to Hold Us Backin. Chuck D oli aivan vastaanpanematon persoona. Järkälemäinen äänitorvi, joka oli yhtä paljon poliitikko kuin esiintyjä. Mies oli minulle eräänlainen MC:n perikuva. Ja koko Public Enemyn soundi oli jännittävä, siinä oli punkkia ja metallimaailmaa.”
HELSINKI OLD SKOOL HIP HOP
”Kaverin isobroidin kautta koko se meininki alkoi kiinnostaa. Ensin graffitikuviot ja sitten musiikki ja sen tekijät kuten (Damn The Bandin) DJ Spinner ja J.A.K. Helsinki oli meidän porukalle pitkään se jännittävä paikka kiskojen päässä. Kunnes se Funkiestissa ja muissa levykaupoissa ravaaminen sitten alkoi.”
Artikkeli on julkaistu alun perin Soundissa 3/2005
Teksti: Petri Silas
Palefacen tuoreemmat kuulumiset voit lukea 24.3. ilmestyvästä Soundista 3/2023.