Stone vuonna 1988: ”Tuskinpa kukaan tuntee meitä Keski-Suomessa”

20.11.2012 12:58

Arkistojen aarre:

Stone – Ei pelkkää kiveä!

Teksti: Juho Juntunen
Julkaistu alun perin Soundissa 4/1988

Stone on noussut kerralla huipulle, iskenyt spiidin armotonta kiilaa rockmassaan. Onnistunut puukotus, sillä ulkomaatkin haluavat maistaa Stonen ryminää.

– Me vain satuimme oikeaan rakoon. Eihän me edes täytetä tiukimpia trash- ja speed-vaatimuksia, koska nopeus ei ole meille pääasia. Mutta silti tulee kummasti diggailtua Slayereita ja Megadetheja, tuollaista nopeampaa kamaa.

– Mutta ei me tähtiä olla. Fanipostiakin saisi tulla enemmän. Tytöt, lähettäkää kuvia! Mitä vähemmän vaatteita, sitä parempi.

Roope ja Jiri vetävät röökiä Keravan paikallisjunassa ja tsekkailevat silloin tällöin käytäviä.

– Lippua ei kantsi ostaa. Okei, viimevuonna tuli kolme sakkoa pummilla matkustamisesta, mutta sakkojen maksaminen on halvempaa kuin lippujen ostaminen. Ja kuka niitä sakkoja sitä paitsi maksaa.

Stonen treenikämppä löytyy viiden minuutin talsimismatkan päässä Keravan asemalta. Ensin kävelytunnelin läpi. Seinissä sirkusmaalauksia, joiden hahmoille on piirretty jälkeenpäin spraylla kingkongimaiset elimet. Sitten yli tien. Edessä suuri vaaleanpunaiseksi (toden totta) maalattu nuorisotalo. Vuosisadan vaihteen puuromantiikkaa. Sisällä treenaa keravalaisbändi. Stone naureskelee jätkien styrkkareille, jotka eivät ole Marshalleita. Myös kitaroita tsiikataan päätä puistellen. Nuo eivät ole Jacksoneita. Jiri ja Roope avaavat omia kitaralaukkujaan, joissa retkottavat kahdentoista tonnin kappalehintaiset Jacksonit. Kannattaako Stone jo noin hyvin?

– Ei. Käydään duunissa ja tehdään lainaa. Yhtä auttelee rikas mummo.

– Minusta kun ei ole duuniin, Roope puolustautuu. – Hipiä menee pilalle jos menee betonitehtaalle.

– Se onkin meidän bändin Tempest. Se on saanut nimensäkin Europesta. Eu-Roope, naureskelevat muut.

KUNNON KIVITYSTÄ

Tuskinpa kukaan tuntee Stonea jossain Keski-Suomessa tai pohjoisessa

Stonen maaliskuussa ilmestynyt nimetön esikoisälppäri paljastui oitis todelliseksi killeriksi. Stone on soinut ahkerasti radiossa ja levyä on myyty. Myös ulkomailla tartuttiin heti koplan raskaaseen paahtoon; yksi amerikkalainen ja yksi eurooppalainen levy-yhtiö tyrkyttävät kilpaa omia levytyssopimuksiaan, pistävät toinen toistaan paremmaksi. Stonelta halutaan viiden lp-levyn sopimusta ja maailmanlaajuisia oikeuksia.

– Onhan tuo kivaa, kundit sanovat. – Mutta vasta sitten voi olla onnellinen, kun näkee nimet sopimuksessa. Jännää on, että emme ole itse duunanneet paljoakaan bändimme eteen. Olemme vain skulanneet ja tehneet yhden demon. Suosio on tullut nopeasti.

Nyt on tasan vuosi aikaa siitä, kun Stone kiikutti demonauhat pariin levylafkaan. Poko sanoi ei, Megamania sanoi kyllä. Itse Stone ei ole näin uusi ilmiö, Janne (laulu ja basso), Jiri ja Roope(kitarat) sekä Pekka (rummut) ovat soittaneet nyt kolme vuotta yhdessä.

– Aina me olemme soittaneet raskaasti, mutta kolmen vuoden aikana on tapahtunut muunlaista kehitystä. Kun pistimme Stonen pystyyn, emme osanneet soittaa pätkääkään. Ensimmäiset nauhamme ovat surkuhupaisaa kuultavaa.

– Pääsimme ekalle keikalle heti perustettuamme bändin, ja sen jälkeen olemme menneet jokaiseen mahdolliseen paikkaan soittamaan, sanoo Janne, bändin pomomies. – Olemme järkänneet itse keikkoja kertseihin ja nuorisotiloihin. Vaikka keikalla on välillä ollut vain parikymmentä kuulijaa, on niistäkin jutuista ollut hyötyä. On saanut keikkarutiinia – ja sitä paitsi yksi keikka korvaa aina parit treenit. Pienet keikat pitävät jalat maassa, mutta niidenkin ansiosta sana leviää pikkuhiljaa. Meistä alettiin puhua Keravalla jo kaksi vuotta sitten ja nyt…  Nyt meistä puhutaan Hesassa. Tuskinpa kukaan tuntee Stonea jossain Keski-Suomessa tai pohjoisessa.

Ensimmäisen kerran Stone pääsi studioon viime syystalvena, kun se meni purkittamaan esikoissingleään. Tuottajiksi haalittiin paikalle Backslidersin Danny ja Marko.

– Heistä oli paljon apua, vaikka itse tuottaminen rajoittui siihen, että Danny polki jalkaansa ja huusi välillä, että toi juttu ei toimi. Mutta ei nauhoituksesta olisi tullut mitään ilman heitä. Olimme itse ihan paskat housuissa ja piparit käsissä.

Kun Stone meni tekemään albumiaan, sujui homma jo rutiinilla. Bändille oli varattu viikko studioaikaa ja tarkoitus oli saada purkkiin jokunen uusi piisi. Stone levytti koko lp:n kolmessa päivässä, neljä päivää taas kului miksaamisen.

– Sitten huomasimme, että levyhän on valmis. Ei lopputulosta kantsi katsoa suurennuslasilla, mutta ei sitä kannattanut hieroakaan sen enempää. Levy on sitä mitä me osaamme.

Ja älpeen ilmestymisen jälkeen alkoi tapahtua. Stonella ei ole tässä vaiheessa vakituista keikkamyyjää, mutta sana on kiertänyt klubijärkkäreiden keskuudessa. Tämä bändi kannattaa ottaa keikalle. Ja ovatpa kundit päässeet levykauppaan jakamaan nimmareitaankin.

– Me kuviteltiin, että levykauppaan tulisi kolme tai viisi henkeä. Mutta jonohan ulottui kadulle asti. Eikä siitä ole kuin kolme vuotta, kun itse kiiruhdimme samaiseen levyputiikkiin jonottamaan W.A.S.P.in nimmareita.

HYVÄ RAKO

Jengi ajattelee jo etukäteen, että jos hevibändi on Suomesta, on se paskaa

Stone tulee siis Keravalta ja Espoosta, ja se kutsuu itseään lähes-stadilaiseksi bändiksi. Roope ja Jiri ovat vielä koululaisia. Taidelukiossa ymmärretään heidän touhujaan, mutta Stone haittaa sen verran koulunkäyntiä, että nelosia on ropisemassa. Janne kirjoittaa tänä keväänä ylioppilaaksi, vaikka yo-kokeet ovatkin pahasti bändin tiellä. Pekka käy toistaiseksi duunissa putkifirmassa (”Kai rumpupalikat sopivatkin siksi niin hyvin mun käsiini. Putkennäköisiähän nekin ovat”)

Stone myöntää iskeneensä hyvään rakoon. Se on tullut esille juuri oikeaan aikaan.

– Nyt jengi diggaa spiidiä, ja meitä auttaa se, että olimme ensimmäisiä studiossa. Kai me olemme siksi etusijalla. Kellareista on kuitenkin tulossa paljon uusia bändejä, mutta toistaiseksi levy-yhtiöt eivät varmaan uskalla ottaa niitä. Pelätään taloudellista tappiota. Mutta jos meidän levymme menee läpi, on muiden bändien varmasti helpompi saada levytyssopimukset.

– Tietenkin on aina vaara, että kauppamiehet alkavat uskoa spiidiin ja trashiin. Joka paikka lyödään täyteen tätä musaa. Siihen juttu kuolee. Ei Suomessa voi vielä puhua spiidin kaupallisuudesta, mutta jos ja jos …Jos Iron Cross heittää spiidiä ja sanoo vihaavansa meikkibändejä. Jos jengi ostaa enemmän ja enemmän Mic Macista valmiiksi hajalla olevia farkkuja. Jos jengi puhuu vain skeittaamisesta. Me lennätämme mieluummin leijaa kuin skeittaamme. Siis eihän Suomessa ole pohjaa rullalaudoille: täällä ajetaan kymmenen metriä ja kannetaan sen jälkeen lautaa puoli kilometriä. Ei Suomeen kannata tuoda kulttuuria, joka ei toimi täällä.

Mitä neuvoja te antaisitte tässä vaiheessa niille bändeille, jotka mössäävät kellareissa?

– Soittakaa kahta kauheammin. Ei vaan, minusta ei periaatteessa voi antaa neuvoja. Neuvojat pilaavat hyvät asiat, Janne sanoo. – Kannattaa vain soittaa ja treenata. Eikä saa lannistua ja muuttaa tyyliä, vaikka heti ei pääsekään levyttämään. Ja muistakaa, ettäkukaan ei tule hakemaan teitä kellarista. Täytyy duunata itse keikkoja.

– Musa on hyvää niin kauan kun vanhemmat eivät tajua sitä, Jiri paljastaa. – Kyllähän meidän vanhempamme yrittävät tajuta, mistä Stonessa on kyse, mutta ei se onnistu. Niin kauan kun mutsilta tulee kritiikkiä, olemme hyvillä jäljillä. Kun aikuiset tajuavat hommamme, olemme menneet metsään ja bändin voi lopettaa.

– Kyllä spiidissä voi olla suomalaisen rockin pelastus. Meikäläisessä rockissa vituttaa juuri sen suomalaisuus; kaikki bändit yrittävät olla niin erikoisia ja suomalaisia. Jokainen vakuuttaa heittävänsä juuri omaa kamaansa ja silti kaikki on samaa skeidaa – siis nämä Loisat ja muut. Mutta eipä Grincos Locosissakaan ole hurraamista. Yhtä ankeita kuin koko systeemi, siis rockin SM-kisatkin, joissa taas voitti joku valmis ravintolabändi. Entäs Rockluuta? Mitä ne gimmat valittaa? Suomalaiset naisbändit eivät yksinkertaisesti toimi ja silti ne hakevat tasa-arvoa. Niillä on just se väärä asenne: me ollaan gimmoja ja osataan soittaa, ollaan gimmoiksi hyviä. Eivätkä ole.

Mutta eipä suomalaisella hevilläkään ole ollut aina kovin hyvä maine.

– Se on totta. Jengi ajattelee jo etukäteen, että jos hevibändi on Suomesta, on se paskaa. Ei ihme, kun skidit ovat nähneet lehdissä lron Crossin kuvia. Eihän sellaisia hemmoja voi ottaa vakavasti. Kyllä levylafkojakin voi syyttää musiikin turmelemisesta. On meillekin sadellut kaikennäköisiä neuvoja: ottakaa kevyempi ote, laulakaa suomeksi, ottakaa mallia Studista, se on hyvä bändi.

Entä yhteiskunta? Onko Kerava auttanut kuuluisia poikiaan?

– Meinasimme hakea apurahaa Keravalta, mutta saimme kuulla, että rahat oli jo jaettu etukäteen. Lautakunnan jäsenten tuttavien tyttärille ostettiin pianoja. Parikymmentä Keravan urheilijaa lähetettiin treenaamaan Teneriffalle. Ja tietäähän sen, mitä siellä treenataan.

FINAL CUNTDOWN

Hulivilithän meistä diggaavat. Sellaiset tyypit jotka juovat viinaa eivätkä välitä ulkonäöstään.

Stonen juuret ovat – tietenkin – hevissä. On kuunneltu Black Sabbathia (vain Ozzyn aikaista), mutta kaikki kundit diggailivat nuorina poikina punkkiakin. Janne oli ala-asteen neljännellä, kun Pelle Miljoona kolahti hänelle. Se oli hankala tilanne Keravalla, joka oli silloin Suomen rockabillykeskus. Turpaan tuli. Mutta usko musiikin voimaan säilyi.

– Kyllä spiidi on jonkinlainen vastine punkille, vaikka tämä ei olekaan aateilmiö. Mutta onhan hevissäkin kapinallisuus. Ja sitä paitsi se on hyvä väline purkaa aggressioita. Keikat ovat joskus aika villejä. Kun teimme Lepakossa videota Real Delusion -piisistä, homma ryöstäytyi käsistä. Soittokamat lensivät pitkin lavaa, kitaroista pöllittiin kesken keikan potikat, hampaat heiluivat pitkään kun ne osuivat mikkiin.

– Sanomaa meidän lauluistamme ei kannata hakea. Mukana ei ole rakkautta eikä maailmanpoliittisia katsauksia. Reached Out -laulussa kaikki tehdään väärin päin, se on antirakkautta. Muuten, siinä laulussahan sanotaan, että ”haluan nähdä kun mädäntynyt ruumiisi tanssii”. Ei sitä ole tarkoitettu kirjaimellisesti. Se on vain makeilua, huumoria. Ja sitä on nasta laulaa samalla kun skidit joraavat.

Millaisia ovat nämä skidit? Millainen on Stonen keskivertodiggari?

– Hulivilithän meistä diggaavat. Sellaiset tyypit jotka juovat viinaa eivätkä välitä ulkonäöstään. Samanlaiset kuin me itse olemme.

– Me olemme itse niin rentun näköisiä jätkiä, että meitä pidetään kovina. No, viinaa kuluu ja naisissa yritetään käydä, mutta kyllä diskojätkät pokaavat enemmän muijia. Meillä on eri ottotyylikuin diskokundeilla, enemmänkin tällaista perinteellistä lärvät tukkoon -meininkiä. Eikä sen jälkeen muijista ole hyötyä. Eivätkä tytöt kovin kiinnostuneita meistä olekaan. Olemme liian rumia jätkiä. Ehkä asiaa auttaisi, jos pukeutuisimme trikoihin tai pitkiin kaapuihin.

– Mutta viinaa emme juo siksi, että se olisi heviä. Syyksi riittää se, että on nasta dokata.

Ulkonäkönne ei varmaan miellytä kaikkia ihmisiä?

– No ei. Aina löytyy vittuilijoita. Snagari jonossa se on vakio, mutta myös steissillä voi saada kuonoon. Hankalat tyypit ovat kolmikymppisiä bullworkerilla treenaavia miehiä, jotka tulevat ravintolasta ämmien kanssa ja haluavat näyttää miehisyytensä. He oikein uhkuvat poweria Eccot jalassa: ”Kyllä tuollaiset narupellepojat saavat kyytiä. Menkää parturiin!” Tuon saman saa kuulla aina. Miksi ne eivät keksi koskaan mitään hienoa tai älykästä vittuilua.

– No, kyllä me kuulemme keikoillakin vittuilua. Varmaan tuhat kertaa on tultu sanomaan, että te soitatte paskaa, leikatkaa fledat ja olettepa te rumia.

– Vuosi sitten aloitimme keikat tällä Europen Final Cuntdownilla, josta on pätkä lp:lläkin – se muuten aivan vahingossa, hetken mielijohteesta, kerralla narulle soitettuna. Ihmiset eivät koskaan tajunneet, että kyseessä oli vitsi. Jengi vain mietti, että ovatpa nuo tyhmiä ja eiväthän ne osaa edes soittaa.

Te ilmeisesti ihailette Europea.

– Kauheasti! Rakastamme sitä! Suurin bändi mitä maa on päällään kantanut.

Mitä te haluaisitte sanoa faneillenne?

– Että olemme samanlaisia nokankaivajia kuin muutkin. Ei bändi ole muuttanut meitä. Kavereita on vain tullut paljon lisää; keravalaiset pikkukundit moikkaavat joka kulmassa.

– Ja sitten me haluamme ehdottomasti lähettää terkkuja Peter James Goodmanille. Kukako se on? Se on Studin laulaja. Hähähä!

 

Lisää luettavaa