KUUKAUDEN DEMO: AUER
Suomessa tehdään niin paljon metallimusiikkia ja sen johdannaista, ettei ole ihme että myös lahjakkuuksista suuri osa ajautuu raskaamman musiikin pariin.
Auer perusteettin syksyllä 2011 entisen hevimiehen Markus Taipaleen ”popimpien”, suomenkielisten demojen esittämistä varten. Kovinkaan aurinkoista poppia Auerin musiikki ei silti ole, eivätkä he, jotka ovat yhtyeettä Herra Ylppöön ja CMX:ään verranneet, ole olleet kovinkaan hakoteillä. Auer on vain astetta raskaampi. Erottautuminen massasta on siis vaikeaa, mutta Auerilla on hyvät eväät. Bändin soundissa yhdistyvät mureat dropped A-vireiset kitarat, tarttuvat melodiat sekä raa’asti eteen päin vyöryvät rytmit.
Soittoteknisesti sekä tuotannollisesti yhtye on tämän demokatsauksen ammattimaisin tapaus, ja ensidemon kappaleet ovat myös sisältönsä puolesta valmiita vaikka radioon soitettavaksi. Yhtyeen synkeissä kappaleissa on mukavasti melodis-harmonista yllättävyyttä ja kontrastia. Markus Taipaleen laulussa on todella miellyttävä ja kantava sointi, huutaessaankin hän on todella uskottava ja vakuuttava.
Kärkeen sijoitettu Lääke on iskevä, mutta kiekon tavanomaisin laulu. Semisti gootahtava, kamikazen lailla ylinopeutta kaahaava Marionetit ja rauhallisen pahaentaisesti kytevä, etäisesti Ismo Alangosta muistuttava Pakkasherra ovat todella vakuuttavia esityksiä.
Soundi jututti Auer -yhtyeen primus motoria Markus Taipaletta. Jos nämä ovat popimpia demojasi, niin millaista musiikkia olet soittanut aikaisemmin?
– Aiemmassa bändissäni oli jonkin verran samoja elementtejä kuin Auerissa, ja näinhän se on, että ei kettu raidoistaan pääse. Biisit olivat kuitenkin ripeämpiä, laulut raskaampia ja basareita oli enemmän. Auer ei yritä kuulostaa raskaalta, emmekä pelkää olla pop, jos siltä tuntuu.
Laulan myös rokinkatkuisessa Jimmy Wasted -ryhmässä, jossa toisinaan vedetään rutkasti nopeammin ja aggressiivisemmin. Toisaalta soitin myös Kärtsy Hatakan soolobändissä, joka taas on melko kevyttä perusrokkia. Laaja on maku ja hyvä niin.
Tästä voisi voisi päätellä, että musiikinkuuntelutottumuksissasi on tapahtunut muutos kevyempään suuntaan? Jos näin, niin mistä se sai alkunsa?
– Kyllä näin voi sanoa, enkä oikeastaan tiedä, mistä se sai alkunsa. Jossain vaiheessa vain tajusin, että kovia juttuja löytyy myös metallimusiikin ulkopuolelta, ja pikkuhiljaa äärimetallin kulutus alkoi vähentyä. Toki edelleen on hienoa pistää välillä soimaan jotain oikeasti raskasta, mutta ehkä ne kaiken maailman dimmuborgirit ovat vaihtuneet Swallow the Sun -tyyliseen fiilistelyyn.
Menitte studioon ennen kuin kokoonpano oli varsinaiseti muodostettu. Mikä on Auerin miehistö tällähetkellä, kuinka se muodostui, ja onko keikkoja jo tehty?
– Auerin miehistö on nyt kasassa ja siihen kuuluvat itseni lisäksi rumpumies Antti Luukkonen, kitaristi Tuomo Räisänen sekä basisti Arto Kettunen. Bändin jäsenistön kasaaminen tuntui aluksi suhteellisen hankalalta. Olin juuri muuttanut Keravalta Jyväskylään, enkä tuntenut uudesta kotikaupungistani rokkibändiin sopivia muusikoita. Onneksi muutaman Etelä-Suomeen soitetun puhelun jälkeen sain rumpali Luukkosen numeron ja niinpä Auer alkoi pikkuhiljaa kasvattaa raajoja. Muutamat koesoitot ja yleinen etsintäkuulutus puuttuville jäsenille ei tuottanut toivottua tulosta, ja lopullinen kokoonpano muodostui muutaman mutkan kautta melko luontevasti Luukkosen tuttavapiiristä. Keikkoja ei ole vielä toistaiseksi tehty, mutta niiden aika on alkuvuodesta.
Suomessa tehdään paljon ensimmäisellä kotimaisella laulettua, raskasta, metallikitaroilla lihavoitua musiikkia. Millä ominaisuuksilla Auer aikoo erottua muista saman linjan yhtyeistä?
– Auer uskaltaa kumartaa raskaamman musiikin lisäksi myös popin suuntaan, eikä joka biisissä välttämättä tarvitse vetää säröt ja volumet tapissa. Bändin jäsenillä on kokemusta musiikin eri genreistä ja tätä ominaisuutta pyrimme myös hyödyntämään. Dropped-A -vireiset kitaratkaan eivät ehkä ole se tavallisin juttu kotimaisessa rockmusiikissa.
Ketä suomenkielisiä laulunkirjoittajia ja yhtyeitä tunnustat ihailevasi?
– Paljonhan maassa on kovia tekijöitä, mutta muutamia luetellakseni: Sara, Sadetanssi, Happoradio, Minä ja Ville Ahonen, Kolmas Nainen. Pari kolme vuotta sitten vaihdoin kirjoituskielen englannista kotimaiseksi ja sen myötä olen alkanut kiinnittää huomiota sanoituksiin rutkasti enemmän kuin ennen – niin kirjottaessa kuin kuunnellessakin. Diggaan, kun biisin tekstissä on pientä häröyttä ja leikkimistä – hyvä esimerkkibändi on Minä ja Ville Ahonen. Myös PMMP:n Paula Vesala on melkoisen nerokas sanoittaja ja toissailtaisen keikan todistaneena myös bändin livemeininki on edelleen erittäin kohdallaan.
MUUT KATSASTETUT
KATARA
Kataran edellinen työnäyte palkittiin Soundin numerossa 5/2008 parhaana demona. Tasonsa puolesta Äärirajoilla -äänitteelle voisi suoda saman arvon, mutta hyvien tapojen mukaisesti annetaan uusille tavoittelijoille mahdollisuus tähän kunnianmainintaan. Kyllä ne kehut näinkin välittyvät. Ihme on, ettei Katara ole löytänyt vielä itseään minkään levy-yhtiön suojista. Musiikin perusvire kun on sitä kansaan menevää suomenkielstä, metallista äijärockia, mutta ilme on silti ilahduttavan omalaatuinen, ja kokeilunhalu ja näkemys suuri. Kataran biiseissä on hyviä, melodisia kertokäskäeitä, kuten demon avausraita Ääripäät sekä päätösraita Muistot sen jälleen osoittavat. Mielen Vanki -kappaleen väkivaltaisessa mätössä yhtye tavoittaa todella pelottavia sfäärejä, melun sekaan ilmestyvät scifi-syntikat uppoavat suoraan aivoihin. Kataran korkeasta työmoraalista kertoo se, ettei se aio jäädä odottamaan mesenaattiansa. Seuraavaksi Katara alkaa tekemään pitkäsoittoa, ja on ihme jos siitä ei tule edes jonkinlaista kulttihittiä.
SALLAN JA MIRON MATKA MAAILMAN YMPÄRI
Sympaattisesti nimetty yhtye on käytännössä helsinkiläinen popduo, jonka muodostavat 19-vuotias, laulaja-lauluntekijänä omaa uraa tekevä, Salla-Marja Hätinen sekä usemmakkin yhtyeessä vaikuttava, samanikäinen multi-instrumentalisti Miro Palokallio. Jälkimmäinen on säveltänyt, sanoittanut, sovittanut, ja tuottanut koko viisiraitaisen kiekon. Pakottomasti soljuvien kappaleiden soundeissa ja sovituksissa on todella hienoja oivalluksia, ja vaikka yleissoundi onkin kotikutoinen, on jokaisella kappaleilla selkeä kantava idea. Sulavat popkappaleet kätkevät sisälleen mukavasti koukkuja ja melodisia herkkuja. Välillä niistä tulee mieleen esimerkiksi Pariisin Kevät. Omat suosikkini ovat pirteä elektro-rock Leikitään, jonka kertsi on todella tarttuva, sekä kellojen saattelama folkpop Joo hei taas. Nämä biisit ovat erittäin potentiaalista hittimateriaalia laadukkaammalla ja ammattimaisemmalla tuotannolla. Näkemys on kirkas tuore, vain paremmat resurssit tarvitaan.
HARD ROCK COMPANY
Suomessa on paljon hardrock-yhtyeitä, joille tyyli merkitsee lähinnä mahdollisuutta vanhojen päähänpinttymien ja kliseiden kertaamiseen ja sitäkin enemmän keekoiluun ja poseeraukseen, mutta vain harvoin tulee vastaan yhtyettä, jolle se olisi todellinen intohimo. Yli kymmen vuoden ikään ehtineen HRC:n pelimannit ovat opiskeleet 1970 -hardrockin ja progressiivisen metallin aakkoset etu- ja takaperin. Turkulaissakki leipoo riffejä varmalla tyylitajulla ja taidolla, ja soundit ovat hunajaa. Urut tuovat kahden sähkökitaran ohella sointiin kermaista täyteläisyyttä. Laulaja Janne Lumme on myös vakuuttava tulkitsija, runsaat stemmat hyvä lisä. Yhtyeellä on kyky säveltää nautittavia ja mielenkiintoisia kappaleita. Avausraidaksi laitettu Shadow Of a Dream voi olla toimiva setinavaus, mutta biisinä se on muihin verrattuna geneerinen sormiharjoitus. Kakkosraita 15 Minutes In Fame on jo todella upea biisi, biisin pitkäväliosa on mainio. The Sixth Attemptin progressiivet rakenteet ja harmoniset oivallukset kielivät pintaa syvemmästä lajintuntemuksesta ja kunnianhimosta venyttää tyylinrajoja. Pinkfloydmainen Spaced Out on suorastaan mestarillinen biisi. Nettisivujen mukaan HRC coveroi oman materiaalinsa ohessa Whitesnakea, Queenia ja Blackfootia. Paljon mieluummin minä näitä kappaleita kuuntelen.
MITRA
Mitra Vasara on turkulainen laulaja-lauluntekijä ja kitaristi. Mitra -yhtyeessä häntä säestävät basisti Antti Auramo sekä perkussionisti Pasi Kärkkäinen. Laulajan ääni on persoonallinen ja syvä, merkillisellä tavalla rauhoittava. Viisiraitaisen äänitteen aloittavan Fallin kitarariffi ja laulumelodia nivoutuvat toisiina todella kiehtovasti jokseenkin goottilaisissa tunnelmissa. Kevyemmin keinuva, eteerinen Ride polveilee mielenkiintoisesti koko mittansa. Demon päättävä I’ll Get High on myös omaperäinen ja upea, hymnimäinen lauluhelmi. Akustisuus ja pienimuotoisuus antavat mukavasti tilaa Mitran laululle, mutta astetta parempaa tuotannollista otetta – kenties monipuolisempia instrumentaatioita? – nämä kappaleet tarvitsisivat, jotta niista saataisiin kaikki irti. Potentiaalia ja lahjakkuutta löytyy, ja se on tärkeintä.
SYÖJÄTTÄRET
Syöjättärien saatekirje oli hukkunut jossakin logistisessa vaiheessa, joten kuunnellanpa tätä nyt sitten täysin neitseellisin korvin. Taidepunkia, metallisia riffejä ja naisenergiaa tarjoilee Helsinki-Kotka-Joensuu akselilla operoiva Syöjättäret. Demon kaksi kappaletta ovat todella onnistuneita. Uunin säkeistön melodia on hieno ja kansanmusiikkimainen, kertosäkeessä tunnelma muistuttaa PMMP:stä. Ajanpyörä on vihainen tylytys tekopyhyyttä vastaan, ja varsin onnistunut ja omaperäinen rokitus myös melodisesti. Syöjättärien suoraviivainen soundi on viehättävä ja toimiva. Punkmainen rouheus sopii tekstien kovaan kielenkäyttöön. Jos yhtye onnistuu tekemään lisää tämän tasoisia kappaleita, voi sille ennustaa valoisaa tulevaisuutta.
RISING RISE
”Kuin olisi huonolla tripillä ollut”, on helsinkiläisjunnujen keikkoja kuulemma kommentoitu. Promokuvassa Rising Risen tyypit näyttävät yläasteikäisiltä, mutta kuuloistavat siltä, kuin olisivat napanneet jotain toistaiseksi tuntematonta, aivot sulattavaa design-piristettä.1960- ja 1970-luvun happo-psykedeliaa, progea, improjamitusta, todella kipeitä ja friikkaavia lauluosuuksia, klassista nokkahuilun soittoa ja ties mitä etno-jazzia musiikissaan yhdistelevä Rising Rise on hämmentävä tapaus. Saatteen mukaan ”yhtyeen omintakeinen soundi syntyy luovan huulluuden siivittämänä”, ja sen kyllä kuulee. Näiden tyyppien täytyy olla musiikinopiskelijoita, sillä avantgarde-skitsoilu-pläjäys on todella taitavasti tehty. Sitten alkaa naurattaa, eikä siitä meinaa tulla loppua. Mutta pojat kamoon, ei tuota murrosikäistä kiekumista kukaan jaksa kauaa kuunnella. Taitoa ja potentiaalia löytyy, ja kun teinivitsit jätetään rauhaan, ja oma tyyli löytyy, voi luvassa olla todella mielenkiintoista materiaalia.
CARVED IN ASHES
Helsinkiläinen Carved In Ashes on perustettu vasta 2009, mutta tässä ajassa yhtye on ennättänyt työstää kaksi tasokasta EP:tä progressiivista rockia. Mollisävyisessä ja kauneuteen pyrkivässä ilmaisussa on vaikutteita raskaasta, metallisesta rockista aina post-rock-tyyliseen maalailuun ja kansanmusiikkiin asti. Kuusihenkisen yhtyeen sointi tuo mieleen esimerkiksi Porcupine Treen ja Anatheman. Tällä sektorilla yhtyeellä on kotimaassa paljon kilpailijoita, mutta CIA sijoittuu vertailussa korkealle. Yhtye panostaa vahvaan ja lumoavaan kokonaistunnelmaan eikä se provosoi tai ylitä missään vaiheessa ärsytyskynnystä.Yksityiskohtia ja sovituksia on selvästi mietitty. Kappaleet ovat vahvaa keskitasoa, mutta selkein timantti puuttuu. Dub -henkinen välisoitto A Late Prelude elävöitää kiekkoa kummasti.
JUSSI HÄMÄLÄINEN
Jussi Hämäläinen ei ole ensimmäistä kertaa kitaran varressa. Soundi on syvä ja elävä ja se viiltää. Nettisivu paljastaa, että mies on kitaransoitonopettaja ja pitkänlinjan artisti. Saitilla on levyn lisäksi myynnissä nuottivihkoa, t-paitaa sun muuta tuotetta. Nyt on kuitenkin kyse bluesista, vakavasta bisneksestä. Jussin Lil’ wolfie aliaksen mukaan nimetty viiden biisin seedee päästää ilmoille mojovaa delta- ja country-blues-henkistä boogieta. Äänessä on vain mies ja kitara, ja kumpikin soivat komeasti. Vintage kalusto ja hyvä tatsi – Hämäläinen pikkaa mestareiden tavoin sormilla – ei turhaa kikkailua, siinä homman nimi. Biiseien mittaan blues lajeenee modaaliseen improvisointiin ja peruskaavaa rikotaan muutoinkin. Kaupallista potentiaalia ei tällaiselle musiikille Suomessa juurikaan ole, pubikeikkaa kylläkin. Blues-diggareille suositeltavaa materiaalia.
TIGERS ON THE HILL
Oululainen Tigers On The Hill muodostuu pitkän linjan soittajista, ja yhtyeen musiikissa kuuluu vuosien mittaan soitetun musiikin mukaanan jättämät jälket. Pääpaino on melodisessa kevyessä kitararockissa, mukana on blues ja country-sävyjä, iskelmä-maneerit pilkottavat taustalla. Bändisoitossa on hyvä svengi, soitto hengittäää ja Stratocastereissa on twangia. Hieman lisää rosoa tähän itse kaipaisin, ettei homma mene liikaa AOR:n puolelle. Laulaja-kitaristi Heikki Kinnusella (sic!) on ohut ja nasaali ääni, mutta se toimii tässä yhteydessä hyvin ja tuo kokonaissointiin omaperäisyyttä. Englannin kielen aksenttiin kaipasi vielä skarppausta, kuten myös stemmoihin. Find Your Way –demon kappalemateriaali alkaa toimia vasta kokomitassa. Kaksi ensimmäistä raitaa ovat juurevaa perusrockia, jossa laulusolisti hakee vielä mukavuusaluettaan. I’m Still Dreaming Of You on mainio beat-valssi, jossa on sopivasti tuttu mutta samalla yllättävä melodia, surf -tyyliset kitarat välkkyvät upeasti taustalla. Souraviivainen country -rock Where Goodness Hides? ja dylanmainen Find Your Way toimivat myös hienosti.
PERIFERIA BEAT
Periferia Beat soittaa kevyttä ja melodista kitararockia, joka assosioituu parin ensimmäisen kappaleen perusteella amerikkalaiseen laulaja-lauluntekijäperinteeseen. Niitä seuraava EP-levyn nimiraita on sitten jotain muuta, disco-rockia hieman härskillä tekstillä. Waves-kappale hakee vaikutteensa Irlannista, iskemän vaikutus kuuluu myös. Kokeilunhalu ja avoimuus ovat hyviä lähtökohtia musiikintekemisessä, mutta tyylitaju sitäkin tärkeämpi. Periferia Beat kuullostaa bilerockbändiltä, ja vaikutelma on viihteellinen, jokaiselle jotain. On makuasia ken siitä tykkää, mutta rock-uskottavuuden kanssa sillä ei ole paljoakaan tekemistä. Olennaisempana pidetään yleensä on tunnistettavaa ja omaleimaista, kaiken kattavaa bändisoundia. Oululaisbändi soittaa hienosti ja ammattimaisesti, ja soundit ovat todella maukkaat. Milla Partanen laulaa myös viehättävästi, mutta rekisterinsä äärirajoilla sointiin tulee kailottavaa ja honotaavaa sävy. Do You Still Love Messa se alkaa jo häiritä.
CLOSED EYE VISION
Tulin arvostelleekseni kymeenlaaksolaista Closed Eye Visionia edellisellä kerralla laulutaidon puutteesta. Yhtye onkin pestannut riveihinsä uuden soolovokalistin ja laulu toimii nyt paremmin. Yhtye on yhä tiukasti 1980-luvulla. Avausraita on muita suoraviivaisempi, AOR:ia ja hardrockia yhdistävä Wonderful Life. Weaker kytee komeasti, nauhaton basso vie tunnelmat 80-luvun pop-progeen, kertosäkeen riffittely muodostaa hienon kontrastin säkeistöön nähden. Promon päättävä Better Tomorrow jytää jo todella komeasti ja progressiivisesti Rushin hengessä. Paljon on menty yhtyeenä edellisestä kerrasta eteenpäin, mutta kovin kapealla retro-sektorilla tässä silti pelataan, eikä CEV:n musiikissa ole kovinkaan suurta crossover-potentiaalia. Omassa lajissaan Closed Eye Vision alkaa olla jo varteenotettava tekijä.
MAIDA VALE
Sello ja sateenvarjo, verhottu ikkuna. Kuuostaako dramaattiselta? Sitä Maida Valen musiikin onkin, eräänlainen akustinen versio uuden aallon gootti-synkistelystä. Yhtyeen teesinä on ”ulkoisesti kevyttä, sisäisesti syvää”. Omissa korvissani akustisvoittoiset, melankoliset kappaleet vertautuvat muun muassa Throwing Musesiin ja The Cranberriesiin. Laulumelodioissa on kansanmusiikkimaisia sävyjä. Perkussioiden, kitaroiden ja sellon muodostama äänimaisema toimii. Bassoa kuullaankin vain To Be True -avauskappaleessa. Inhale -demo on kuitenkin vasta osoitus yhtyeen potentiaalista. Epätasaisesta materiaalista omaksi suosikikseni nousee Under One, joka ui rohkeasti oudommille ja arkaaisemmille vesille. Sisko Pikkumäen lauluääni on viehättävä, mutta englannin kielen aksentissa on vielä hiomisen varaa. Kompressointi ja kaiutus olisi voinut tehdä ihmeitä lauluosuuksille. Personaalisen yhtyeen jatkoa seurataan mielenkiinnolla.
DEAD CITY HOOLIGANS
www.reverbnation.deadcityhooligans
Porilainen Dead City Hooligans innoittuu 1990-luvun punkista ja 2000-luvun streetrockista. Jonkinlaiseksi retro-yhtyeeksi kai yhtyettä voi silloin kutsua, semminkin, kun biisit soivat näin tutusti. Läksynsä DCH on opiskellut hyvin, soitto rullaa ja soundit ovat asianmukaiset. Laulajan soundi on todella hyvä ja tyylinmukainen eikä aksenttikaan onnu. Biisit eivät tarjoa lajityyppiin mitään uutta, mutta toimivat tarkoituksessaan. Demon garagepunkin hengessä avaava Pull Me Down vakuuttaa energiallaan ja ”vintage”-soundeillaan. Man For The Plan nostaa yhä tempoa ja syketta viitaten hardcoren suuntaan. Mullikuoro kirittää miehissä bändiä yhä kovempaan kiitoon. Melodisesti tarttuvin raita Go Fight on vanhan liiton melodista jenkkipunkia Bad Religionin hengessä.
BOGA
”Boga on vuonna 2005 Budabestissa perustettu ’Electrock’-bändi, jonka tarkoituksena on yhdistää eurooppalaista konemusiikkia sekä meille suomalaisille läheistä rock/kitara-soundia”, saatekirje kertoo. Unkarista Suomeen muuttaineiden Kötelekien veljesten ja suomalaisen Jari Palmun muodostama trio yhdistää musiikissaan klubi-biittejä, prosessoitua sähkökitaraa ja Palmun englanninkielistä laulua. Ilmassa on eksoottisen suitkukkeen tuoksua. Avausraita Urdu on eteerinen chillout -instrumentaali, jota seuraava Sailing On The Gravity kuulostaa Rammstein-parodialta. Falinted Star on taasen todella onnistunut, omaperäinen discopop-biisi. Useampi kappale muistuttaa myös New Orderista ja Depehce Modesta. Bogan musiikki on taitavasti sävellettyä ja esitettyä, sekä varsin omaperäistä. Kirjavaan kappalejatkumoon mahtuu myös tyhjäkäyntiä, ja skandinaavisesta perspektiivistä katsottuna suoranaisia mauttomuuksia, eikä soundeissa ole kaivattua syvyyttä. Boga tarvitsisi ennen muuta ulkopuolisen tuottajan.
NURJASIELU
Oulun läänissä elää yhä omanlaisensa taiteilijamyytti, jossa olennaista on vastarannankiiskimäinen asenne ja rappioromantiikkaa korostava elämäntapana. Bändiskenessä tämä on kuulunut ehdottomuutena, omaperäisyytenä ja valtavirtaa karttavana ilmaisuna. Näinä päivinä uudenaallon vaikutus on indieskenessä jo mainstreamia, mutta harvapa tekee sitä suomen kielellä. Nurjasielun tummasävyinen ja angstinen rock vie muistot uuden aallon Suomi-bändeihin, vaikka grunge-sukupolven kasvatteja tyypit lienevätkin. Avausraita Kultainen eläintarha on kipakka ralli, jossa on mukavaa vaarallisuuden ja heittäytymisen tuntua. Yhtyeen ensidemon ehdoton hitti on kuitenkin kakkosraita Banaanilevy. Soiton fynky ote, kuulaat choruskitarat, kertosäkeistön riffittely muodostavat toimivat jännitteen eikä tekstikään ole hassumpi. Muutoin materiaali on kovin epätasaista. Lisää hiomista ja tyylin kiteyttämistä Nurjasielun musiikki kaipaa, mutta potentiaali välittyy jo.
DAIMON
Pääkaupunkiseudulla majaansa pitävä Daimon soittaa poprockia rennon rivakalla otteella. Pitkäsoiton mitat täyttävä kiekko on kasattu yksinkertaisella periaatteella: perätysten on monta menevää ja hittihakuista rallia. Valitettavasti kappaleet ovat keskenään turhan samankaltaisia, ja niiden melodiat ja sointukulut niin moneen kertaan kuultuja, että vaikea tästä on innostua. Yhtyeen soitto on ihan hyvällä tolalla, muttä näinkin kevyeen materiaaliin nähden se on turhankin raskasta, eivätkä heavy-soundit pue kitaroita sitten yhtään tällaisessa ympäristössä. Kyse taitaakin olla näyttämisenhalusta. Daimonin soisi vielä kirkastavan omaa ilmettään ja keskittyvän mieleenpainuvien sävelmien kirjoittamiseen.
PALMROOS
Kotistudiolaitteiden halpenemisen myötä yhden miehen yhtyeitä on siinnyt kuin sieniä suvimetsässä. Alkeellisimmatkin sooloproggiksetkin soivat nykyään orkesterin lailla. Kolikon kääntöpuoli on se, että synteettiset mallintajat kuullostavat aloittelevan tekijän korvissa usein täysin toimivilta, mutta kun tuottajan kyvyt ovat vielä rajalliset, on tuloksena usein melkoista digi-pullaa. Palmroosin äänite kantaa nimeä 5 demoa, joten kai nämä ovat jonkinlaisia hahmotelmia siitä, mitä olisi luvassa, jos artisti pääsisi oikeaan studioon. Soundit kuulostavat lähinnä karaoke -taustoilta, mutta äänikuva on siisti ja erotteleva, ja etenkin kitarasoundit toimivat. Biisit ovat iskelmällista kaljabaari-rockia Martti Servon ja varhaisen Juicen hengessä. Palmroos laulaa sitä tuttuakin tutumpaa työttömän bluesia, mutta artistilla on kyky käyttää sanoja varsin osuvasti.
SINGLETONE
Forssalainen Singletone on perustettu tämän vuoden alussa, ja nyt oltuaan vasta puoli vuotta kasassa se tarjoaa jo ensimmäistä EP-levyään One Million Dollars. Muusikoilla on kullakin kertynyt soittokokemusta kohtalaisesti aikaisemmissa bändeissä, ja se myös kuuluu. Suoraviivainen punkrock kulkee vaivatta ja soundit ovat kohdallaan. Ensidemolle yhtye on saanut kasaan neljä toimivaa rallia, jotka eivät häikäise omaperäisyydellään, mutta viehättävät konstailemattomassa energisyydessään ja juurevassa melodisuudessaan. Bad Religionin mieleen tuova Fake Your Spades on hitikkäämpi kuin avausraita Love Is Just A Word. Kun tempoa lasketaan, myös tunnelma latistuu. Laulaja Toni Roposella on hyvä soundi ja siitä välittyy hurja asenne, mutta alemmassa rekisterissä vire pettää.
ROSY DREAM
Yksinkertainen on kaunista, jos on ollakseen. Kuopion jantterit ovat tahkonneet glamin sukuista rockiaan pian jo parikymmentä vuotta. Kokemus kuuluu yhtyesoiton varmuutena, mutta muutoin ollaan yhä demoasteella. Stalin’s Head -demollaan trio tuuttaa juurevaa AC/DC-tyylin rockia ja sekoittaa soppaan country&western -sävyjä, glamrock-juuret kuuluvat paikoittain soiton boogiessa. Avausraita Rolling Thunder -jytää kuin vauhtia vetänyt Stagus Quo. Muiden biisien mitaan käy selväksi, että Peer Gyntiahan tässä jäljitellään. Kappaleissa on meheviä riffejä ja soundit ovat kohdallaan, mutta kaikki tämä on kuultu jo niin moneen kertaan. Rock’n’roll Manin munniharpusta erityiskiitokset.
KUUN HAAVE
Tamperelainen Kuun Haave jatkaa kuistisoitteluaan, tai ainakin sellaisen vaikutelman se antaa tuoreimmalla demollaan. En tiedä onko se kaikki, minkä tulkitsin Kimmo Uotilan lauluissa edellisellä kerralla naivismiksi ja komediaksi, silkkaa kirkasotsaisuutta. Kiinnostavimillan Uotila on joka tapauksessa tekstittäjänä ja persoonana. Demon folkmaiset laulut ovat laadultaan melko epätaisaisia. Parin ensimmäisen kappaleen aivoitukset jäävät hämäriksi. Olen kuin (kuussa) on miellyttävä, Pekka Strengin mieleen tuova laulu, jossa oktaavimandoliinin soittaja Tomppa pääsee loistamaan. Sumua näkyy viehättää myös. Kuun Haave on yhtä paljon arvoituksellinen kuin potentiaalinen, mutta musiikista välittyy intohimo ja tekemisen ilo. Tätä kannattaa työstää.
SAMPO SALMELA
Saatekirje kertoo: ”Sampo Salmela on oululainen laulaja-lauluntekijä, jonka sanoitukset koskettavat. Laulut kertovat yksityiselämän lisäksi koskettavia tarinoita yleismaailmallisista aiheista”. No siinähän ne ovat, menestysreseptin ainekset. Paha Maa on Salmelan itse työstämä äänite ja artistin ensimmäinen fyysiseen muotoon saatettu levy. Salmelan iskelmärock tallaa tuttuja latuja. Tekstit ovat täynnä Yön ja kumppaneiden tutuksi tekemää kirpeää patetiaa, eivätkä sanavalinnatkaan ole millään tavoin tuoreita. Kun suomalainen mies esittää herkimpiä tuntojaan, on sitä tietysti säestettävä umpisäröisellä sähkökitaroilla – ikään kuin yhdenlainen rohkaisuryyppy sekin, että ei tässä mitään nyhveröitä olla. Salmelan laulua häiritsee nasaalius eikä virekään ole kovin pitävä. Salmelan hengentuote kuulostaa musiikilta, mutta posiitiivista siitä on vaikea löytää.
SERIAL HUMPERS
Serial Humperis on yhtä outo tapaus kuin yhtyeen nimi antaa ymmärtää. Tyypit kertovat, että ”musiikillinen linjamme on musikillisen linjan puuttuminen”. Johan on markkinat. Ska-rytmillä etenevä Peruspiisi on tekonokkela ja nolostuttava yritys itseironian suuntaan. Sitten kieli vaihtuu. Sircus Love on haparoivaa beatlesmaista beat-rockia. Truevision kumartaa powerpopin suuntaan, ja pysyy kappaleista joten kuten jopa kasassa. Yli tanssilattian on taasen vakavailmeistä suomenkielistä bluesia. Kovin sekavan olon demo jättää, kuin äänite olisi kahden eri bändin splitti! Jos yhtyeellä minkäänlaista kunnianhimoa on, olisi sen valittava oma linja sekä laulukieli. Ja treenattava paljon. Yhtyesoitto on vielä opetteluasteella, myös laulu tarvitsisi lisää varmuutta ja ilmettä.