SOUNDI 01 / 08

LASSE HONKONEN

Lahtelainen 8th Floor Order ansaitsi tällä palstalla kehuja reilu vuosi sitten, ja nyt Soundia lähestyy yhtyeen yksi jäsen soololevyineen. Lasse Honkosen neljän biisin omakustanne-ep on pienoinen tee-se-itse-popin helmi. Levy seikkailee kekseliään indiepopin ihmemaassa ja yleissävy on herttainen, jopa nössö, mutta pysyy koko ajan kuitenkin kiinnostavana.

Levy on hyvä esimerkki siitä, mitä yksin kotona puuhastelulla voi saavuttaa. Kömpelön bändisoiton matkimisen sijaan Lasse on heittänyt luovuutensa ja mielikuvituksensa peliin ja muokannut suhteellisen simppeleistä popsävellyksistä jännittäviä äänirakennelmia, jotka kuitenkin muistavat koko ajan rientää eteenpäin.
Levyn korkkaavalla Blue-raidalla naivismi jättää vielä aavistuksen pinnallisen olon, mutta akustisilla äänillä leikittelevä herkkä Winter hurmaa, ja biisin kruunaa viehättävät naisstemmat. Tarttuvimmin poppaavalla Meteoritella viehättää liverumpujen ja erilaisten prosessoitujen perkussioiden sotkeminen. Train puolestaan jaksaa kärsivällisesti rakentaa tunnelmaa, kunnes puhkeaa kukkaan viehättävän lorumaisen laulun myötä.
Iso osa Lassen viehätystä on selvä kotona rakentelun tunnelma, mutta toisaalta olisi hauskaa seurata, kuinka jännittävän poppilevyn hän saisi aikaan tällaisen materiaalin ympärille rakennetulla bändillä, ja millaisia keikkoja siitä voisikaan seurata!
www.myspace.com/lassehonkonen

Eikö näitä biisejä olisi voinut valjastaa 8th Floor Orderin repertuaariin? Miksi päädyit tekemään soolomusiikkia?
Minulle tuli himo tehdä levy niin, että saan päättää kaikesta, ja luoda oman äänivisioni. Tarkoitukseni oli olla kertomatta kenellekään levyn työstämisestä ja siten suojella materiaalia muiden mielipiteiltä. En tietenkään pystynyt pitämään suutani kiinni, ja lopussa kysyin jo neuvoa biisijärjestyksen kanssa ja soitin raakamiksauksia ystävilleni.
8th Floor Orderissa minulla ja rumpalillamme Harri Talvenmäellä on kummallakin oma visio musiikista, ja yritämme yhdistää ne tasavertaisesti. Soololevylläni halusin tehdä pelkästään oman visioni.
Bändissä kappaleet sovitetaan ensin kämpällä, minkä jälkeen siirrytään nauhoittamaan. Soolona lähdin sovittamaan kappaleita nauhoituskokeilujen avulla, ja pystyin testaamaan melkein mitä tahansa kappaleet tarvitsivatkin.

Mitä 8th Floor Orderille muuten kuuluu? Milloin saadaan lisää kuunneltavaa?
Olemme kasassa edelleen, ja innoissamme siitä mitä meillä on käsissämme, mutta meillä ei ole aikatauluja eikä tulosvastuuta, joten annamme ideoiden kypsyä kaikessa rauhassa. Aikaa vie sekin, että nauhoittaa ja miksaa itse. Mutta sen verran on tapahtumassa, että uutta materiaalia on jo nauhoitettu.

Kuinka onnistut itseksesi tehdessäsi päättämään, milloin biisi ei tarvitse enempää tavaraa ja se on valmis?
Toisinaan pystyin vertailemaan äänimaisemaa alkuperäiseen ideaan ja tiesin sen olevan valmis. Joskus kuitenkin pitkällisessä viilaamisessa kuurouduin, ja työnsin liikaa sälää joka rakoon, joten kappale meni tukkoon. Silloin pidin taukoa ja poistin joitain raitoja biisistä saadakseni sen hengittämään taas.

Olisitko halunnut levylle vielä jonkun soittimen tai äänen, jolle ei löytynyt
soittajaa?

En.

Millaiset adjektiivit mielestäsi parhaiten kuvaavat musiikkiasi?
Sininen, muovinen, sokerinen, crispyä outopoppia imelähköillä lyriikoilla, maadoitettuna lämpimillä akustisilla instrumenteilla. Musiikkiani kuvailevat adjektiivit kuitenkin vaihtelevat eri projekteissa.

Kerro vähän keitä artisteja pidät hengenheimolaisinasi?
The Beatles, Angelo Badalamenti, Queen, Brian Eno ja tietenkin John Frusciante ovat varmasti vaikuttaneet musiikkiini.

Oletko suunnitellut kasaavasi näiden biisien ympärille bändin ja lähteväsi keikkailemaan? Vai selviäisitkö livetilanteestakin itseksesi?
Selviäisin livetilanteesta itsekseni ehkä jos vetäisin play backinä! Tarkoitan, että levyllä on niin paljon sälää, että yksin olisi vaikea saada lavalle oikea tunnelma. Mutta kolmaskin projekti on olemassa, nimittäin The Owls. Siinä on rummut, basso, akustinen kitara ja laulu.
Sen kanssa soitamme uudempia sävellyksiäni, ja olemme sovittaneet settiimme myös Blue Sugarin biisejä. Joten soolomateriaaliani tullaan kuulemaan myös keikoilla.

Kerro vähän Lahden musiikkielämästä? Onko popparin siellä hyvä elää?
Lahdessa on paljon bändejä, mutta en tiedä niistä puoliakaan. Itselläni on Lahdessa jokunen musiikkia tekevä ystävä. Täällä on mukava puuhastella, ei valittamista, mutta paikkakunnan vaihdoskaan ei ole pois suljettu.

 M U U T  K A T S A S T E T U T 


www.myspace.com/eliisatuo

Hauska yhteensattuma: juuri kun oli kuuntelemassa Captain Cougarin uusia biisejä netistä, avasin demokuoren, jonka sisältä paljastui yhtyeen entisen laulajan Eliisa Tuomasen kahden biisin näyte. Eliisan pesti Captain Cougarissa jäi lyhyeksi, sillä hän ei omien sanojensa mukaan ollut kotonaan englanninkielisen materiaalin parissa. Ja täytyy kyllä todeta, että näiden suomenkielisten tekstien äärellä hän pääsee todella oikeuksiinsa.
Eliisan lauluääni on huumaavaan kaunis, todella taitava ja sävyltään miellyttävän pehmeä ja maneeriton. Luovuttaa on sävellyksenä näistä kahdesta perinteisempi, mutta rehellisyydessään pysäyttävän kaunis ja akustisen pelkistetty sovitus tukee Eliisan ääntä hyvin. Ajatusten hautausmaan alun kansanmusiikkimainen näppäily viehättää, mutta pian mukaan ryntäävä bändisoundi hyppää liikaa silmille. Eliisan ja säveltäjä-sovittaja Jussi Petäjän yhteistyö on lupaavaa, ja heidän persoonallisesta, mutta helposti omaksuttavasta tyylistä voisi hyvinkin nousta suurempaakin haloota.

PÄÄ
www.myspace.com/paabandi

Hullua ja näkemyksellistä, mikäpä sen parempi yhdistelmä? Helsinkiläisessä Pää-triossa vaikuttaa Sydän, Sydämen Mikko Rekonen, ja äänitysapuna on ollut yhtyetoverinsa Tuomas Skopa, joten sikäli on luonnollista että Pään näkemys vinksahtaneesta suomirockista on jokseenkin samansuuntainen Sydän, Sydämen kanssa.
Mutta siinä missä sydän-bändi nojaa vahvasti hevitraditioon, on Pään musiikki raskasta popimmalla ja synteettisemmalla otteella. Painostava olisi ehkä kuvaavin termi, sillä bassot möyrivät ja rummut tahkoavat intensiivisesti, samalla kun kitarat ja koskettimet luovat jos jonkinlaista melua.
Pään kieroutuneessa musiikissa on kuitenkin selvää tolkkua. Tämä ep soundaa pirun hyvältä ja kaikki kummallisuudet on sijoitettu keskenään sopusuhtaisille paikoille, minkä ansiosta kuuntelukokemus ei käy raskaaksi. Sen verran vähän biiseissä kuitenkin on tarttumapintaa, että ei tätä välttämättä isompaa annosta jaksaisi.

HALF APPLE
www.halfapple.net

Tässä on nuoriso oikeiden asioiden äärellä. 15-17-vuotiaista turkulaispojista koostuva Half Apple ei ole lähtenyt ikätovereidensa tapaan meikkirokin pariin, vaan katsoo tutkimusmatkailijan uteliaisuudella 70-luvun suuruksien suuntaan. Jopa kahdeksanminuuttisissa popteoksissa folkataan hienojen stemmojen saattelemina, eikä pelätä kurkistaa progemonsterin suuntaan. Koko ajan taustalla häilyy Love Recordsin haamu.
Vaikka tyylitaju on keskimääräistä omaperäisemmällä pohjalla, niin Half Applella on kuitenkin vielä paljon petrattavaa. Useammassakin kohdassa kunnianhimo ylittää osaamisen, vaikka sitäkin kieltämättä tuntuu löytyvän. Sekä soittoa, että etenkin laulua ja ääntämystä vaivaa myös selvä jäykkyys, josta pääsee eroon ainoastaan ahkeralla soittelulla.
Toinen ongelma löytyy biiseistä, sillä tällä haavaa Half Apple keskittyy hallitsemaan esikuviensa estetiikkaa, mikä näkyy monipuolisina ja kekseliäinä sovituksina, mutta sävellyksellisesti biiseissä on vähän oivalluksia.
Suurta kunnioitusta tämä herättää, sillä harva varttuneempikaan selviytyy yhtä kunnialla näin suuresta kakusta. Kannattaa kuitenkin vähitellen miettiä keinoja, kuinka silkasta retroilusta päästäisiin seuraavalle, mielenkiintoisemmalle tasolle.

EVERY SINGLE BURN
www.everysingleburn.com

Tehdään poikkeus vuoden mittaiseen arviokarenssiin. Edellisen kerran ESB pääsi esille tällä palstalla selvästi alle vuosi sitten, mutta turkulainen metakkaryhmä on tiivistänyt ilmaisuaan sen verran hyvin, että uusi katsaus on perusteltu.
Viimeksi vierastin yhtyeen poukkoilua hc-paahdon ja melodisen tunnelmoinnin välillä, mutta nyt liitto on saatu sujumaan selvästi luontevammin, vaikka tyyliskaalaa ei ole karsittu tippaakaan. Syy löytyy paitsi joka sektorilla tapahtuneesta jämäköitymisestä, myös hyvällä tyylillä hiotuista sovitusratkaisuista, joilla etenkin kakkosraidan radikaalit tunnelmahypyt nivotaan taitavasti yhteen.
Every Single Burn alkaa olla aika valmista kamaa. Bändissä yhdistyy ehdoton rankkuus ja monipuolinen oma ilme, mutta myös kaupallisesti hyödynnettävä tarttuvuus. Musiikki toimii jo nyt jopa paremmin kuin pidemmälle päässeillä kollegoillaan, kuten vaikkapa Widescreen Modella.

POLLY CLINIQUE
www.myspace.com/pollyclinique

Hauska nimileikki tällä bändillä, joka uhoaa soittavansa ”sairaan hyvää rockia”. Neljän angstisen nuoren naisen bändi leikittelee roisisti mielenterveyskuvastolla niin imagossaan kuin sanoituksissaan, eli melko mustaa on huumori. Musiikki on punkpohjaista rockia, jossa on melodisuuden ja tanssittavuuden myötä mukana runsaasti poppia.
Vaikka tällä äänitteellä bändi kuulostaa vielä imagoaan nössömmältä ja varovaisemmalta, on yhtyeessä selvää potentiaalia. Biisit rullaavat mainiosti ja sävellyksissä on tarttuvuutta. Laulaja pidättelee vielä muun bändin tavoin, mutta jo nyt laulussa on mukavan heittäytyvä ote. Tosin voisi se ”fucking” –sana vähän vihaisemmin särähtää.

CUBEHEAD
www.cubehead.org

Tämä on sitä itseään – grungea! Eihän genre ole missään vaiheessa näyttänyt häviämisen merkkejä, mutta jotain lämpimän nostalgista Cubeheadin jyystössä on. Kuten jonkun nokkelan sielun vääntämässä, englanninkielisiä sivistyssanoja pursuavassa biossa todetaan: kuka tarvitsee syitä grungen olemassaoloon niin kauan kun bändi rokkaa? Ja Cubehead rokkaa, sillä ei tällaista tavaraa juurikaan tämän tanakammin voisi toteuttaa.
Soundien lisäksi myös bändin soitto takoo voimalla ja Jensin laulussa ei ole pienintäkään hissuttelua. Mutta onhan tässä kokeneet heput tekemässäkin, sillä taustalta löytyy Gandalfia, Rivendelliä ja Discordiaa – joista mukaan on tarttunut virkistäviä hevisävyjä. Cubehead onkin grungea sieltä rankimmasta päästä, stoner-syvyyksistä.
Naputtamista jää lähinnä genrelle tyypillisen laahavista biiseistä, sillä sävellyksellisesti todella innostavia ja tarttuvia hetkiä löytyy aika harvasta. Bloodblind pistää nyökyttämään parhaiten. Fallenin tunnelmoinnissa laulun narinamaneerit nostavat päätään turhan paljon.

KUROUMA
www.myspace.com/kurouma
Meinasin ensin lähettää Kurouman eteenpäin muiden hevidemojen mukana, mutta aloitusraita The Vessel ei päästänyt pihdeistään. Kurouman raskas ja hidas, pitkien biisien kautta rakentuva metalli on selvää sukua Isisin ja Neurosisin kaltaisille esikuville – minkä yhtye itsekin toki myöntää – ja varsin lupaavasti jyväskyläläiset ovat lähteneet polkuaan talsimaan.
Tunnelmametallissa tärkeintä tietenkin on tunnelman luominen ja kiinnostuksen ylläpitäminen, mikä näiden neljän biisin aikana luonnistuu kelvollisesti. Asiaa hieman haittaa demolle tyypillisen vaisut soudit, sillä etenkin laulu jää kovin ponnettomaksi. Tosin hieman epäilyttää, löytyisikö laulajasta riittävästi pontta paremminkaan tallennettuna, etenkin melodisesti lauletut kohdat tuntuvat ontuvan.
Kurouman soisi ottavan itseään rohkeammin niskasta kiinni, sillä biisit kaipaisivat vielä montakin pykälää enemmän dynamiikan vaihtelua. Myös pitkään toistuvat melodiat pitäisi hioa vangitsevammiksi, nyt ne kuulostavat liian ilmeisiltä.

BAD ACTORS’ GUILD
Treenikämppätason soundeista huolimatta Bad Actors’ Guildin demosta on helppo kuulla bändin vahvuudet. Rockbändiksi yhtye muistaa pitää tyylikkyyden ja tunnelman kiitettävän etusijalla, ja biiseihin on rockauksen sijaan kehitelty muita tehokeinoja. Oikeastaan homma tuntuu kääntyvän BAG:illa niin, että menovaihde (The Breaking) on tehokeino, fiilistely bändin luonnollisempi olomuoto. Etenkin verkkaisesti etenevällä Roadilla bändi vilauttaa kynsiään, vaikkakin teho tulisi varmasti paremmin esiin keikalla kuin tällä hieman varovaisesti vedetyllä äänitteellä. Seuraavaan demoon kannattaa valmistautua keikkailemalla reilusti, että soittoon saadaan lisää varmuutta, ja kannattaa myös miettiä biisien livesovituksia rohkeasti uusiksi äänityksiä varten.

LIV ANIMAL
www.livanimal.com

Tämän espoolaistrion englanninkielinen rokkaus vakuuttaa ennen kaikkea jämäkän soiton takia, mutta on poikien tyyliinkin löytynyt pieni omaperäinen vivahde. Näillä neljällä biisillä nimittäin on aistittavissa grungen lisäksi tunnelmia myös bluesin puolelta, etenkin Station-biisissä joka kierrättää klassista blues-sananstoa tekstissäänkin. Muutenkin Liv Animalin rock soi miellyttävän juurevasti ja rouheasti, siis vaikka soundit ovat komeat ja soitto kulkee hyvin, on hommaan jätetty sopivasti karheutta ja meininkiä.
Yksikään biiseistä ei nouse keskivertoa mielenkiintoisemmaksi, sillä riffit, melodiat ja rakenteet on rakennettu turhan tutuista elementeistä. Ramin laulussa on aineksia kunnon rockäijäksi, mutta vielä tällaisenaan sen karheudessa on liiaksi yrittämisen makua. Kannattaa vetää ihan vaan omalla äänellään ja antaa roson tulla ajan myötä jos tullakseen on.

RUOTO
www.myspace.com/ruokottomattosikot
RuoTo eli Ruokottomat Tosikot listaa biossaan mielestään maailman parhaat artistit – kaikki kotimaisia. Se onkin kuvaavaa, sillä RuoTon musiikin mielleyhtymät eivät rajojemme ulkopuolelle karkaa. Jos ensiraidalla ahdistellaan YUP:n hengessä, ollaan seuraavassa biisissä jo leppoisissa Karkkiautomaatti–tunnelmissa ja pian velmuillaan Absoluuttisen Nollapisteen tapaan.
Pudasjärven pojilla on tekemisen meininki hyvin kohdallaan, sillä RuoTo valloittaa älyvapaalla linjattomuudellaan, jossa kuitenkin onnistuu vilahtamaan punainen lanka. Olkoon se vaikka maanläheisyys ja pilke silmäkulmassa.
Hauskasta harrastelusta tämä ei kuitenkaan mihinkään tule etenemään ennen kuin bändin soitto saadaan tarkkuudessaan edes vähän lähemmäs sävellysten kiemuroita, ja ennen kuin yhtye onnistuu tarkemmin linjaamaan tekemisiään. Itse toivoisin RuoTon jättävän mekastuksen vähemmälle ja keskittymään herkkään ja hippimäiseen popfiilistelyyn, siinä he tuntuvat oleva enemmän kotonaan.

ETERNAL YESTERDAY
Jos tämä olisi varttuneempien miesten bändidemo, ei arviointiin olisi juurikaan aihetta, mutta kun kyseessä on 16-vuotiaan helsinkiläisjannun täysin yksinään kasaama äänite, herää mielenkiinto väkisin. Nuoreen ikäänsä nähden Rafael Elivuo on jo hankkinut hyvän pohjan musiikin tekemiselle. Eri soittimet pysyvät ilmeisen hyvin hyppysissä, sovitus- ja äänitystaitoja on ehtinyt kertyä ja sävellyksissäkin on peruspalikat oikeilla paikoillaan.
Mutta kuten todettua, puhtaasti musiikillisin ansioin tämä ei säväytä. Eternal Yesterdayn maistuu aivan liiaksi esikuviltaan (Bon Jovi, Foo Fighters), laulu ja ääntämys kaipaa kosolti vahvistusta, ja soitossa kuuluu selvästi yhden miehen projekteille tyypillinen hengettömyys.
Mutta kaiken kaikkiaan kyseessä on kiistaton näyte Rafaelin taidoista, jotka varmasti tulevina vuosina jalostuvat omaperäisempään käyttöön.

KUURADIO
www.kuuradio.cjb.net
Jazz-vaikutteinen pop saa terminä allekirjoittaneen ihon syyhyämään, mutta ilokseni Kuuradio onnistuu hälventämään epäilemättä turhia ennakkoluulojani. Oululaispoppoon kohdalla jazz-etuliite ei tarkoita kalseaa fiilistelyä, vaan ennakkoluulotonta ja vallatonta musiikkiseikkailua, joka tuo karheassa leikittelevyydessään mieleen alkuaikojen Kauko Röyhkän. Sanoituksissakin on viehättävin sanankääntein kerrottua arkitarinointia. Toteutus hyötyisi kyllä tarkemmasta hionnasta, sillä nyt etenkin laulussa on turhankin huoleton ote. Mutta rohkeutta ei saa karistaa samalla!

KOALITIO
www.myspace.com/koalitio
Yrjänääkin epävireisempi ja erittäin yliyritetty laulu sai sormen heti stop-napille, mutta soiton svengi voitti puolelleen. Etenkin näytteen ensimmäisellä biisillä yhtye onnistuu vangitsemaan suoraviivaiseen suomirockrynttäykseen harvinaisen mehevää imua, ja muillakin raidoilla Koalition vahvuus ei piile värikkyydessä tai erikoiskikoissa, vaan vetävässä perussoitossa.
Mutta ei Koalitio tällä näytteellä itsestään kovin vakuuttavaa jälkeä jätä. Tätä CMX-perinnettä suomessa on kuitenkin tehty jo niin paljon – ja niin paljon paremmin.

TOO SOPHISTICATED
Tällaista persoonatonta rokettirollia tunkee demolaariin liiankin kanssa, mutta Too Sophistacatedin erottaa lukemattomista kaltaisistaan ainakin se, että vuosikausien veivaaminen on takonut yhtyeestä melko tiukan bändin. Hommassa ei myöskään ole juurikaan hissuttelua tai nöyristelyä – etenkin laulajan itsensä likoon laittava känniääntämys on viehättävää.
Bändin reseptissä on aimo annos Peer Güntia ja Stoogesia, mutta ehkä juuri laulun kautta mukana on myös tarpeellinen tujaus 70-luvun lopun brittipunkkia.
Lonely Hollow Desert Echossa on sävellyksellisesti kiinnostavia käänteitä, ja Song Without Messagen kevyempi tatsi piristää (mutta ne synajouset on hirvittävät!), mutta eipä tässä muuten mielikuvituksella tai omaperäisyydellä juhlita.

SPIRITRAISER
www.spiritraiser.com

Tässä on kyllä juututtu niin tiukasti Alice In Chainsin kunnian päiviin, että vaikea siitä on yli päästä. Mutta toki Spiritraiser hoitaa valitsemansa grungepolun ihan kunnialla, sillä Jaakon laulussa on juuri ne oikeat äijämaneerit, ja riffien täyttämiä biisejä muistetaan värittää fiilistelyosilla.
Bändissä viehättää ennen kaikkea rehellisyys, sillä tässä ollaan selvästi tekemässä sydämellä juuri sellaista musiikkia mitä rakastetaankin. Kääntöpuolena on tietenkin ilmeetön pastissinomaisuus, mutta toisaalta Spiritraiserin soitossa ja biiseissä on iso annos hyvin kantavaa suuruutta.

DEAD RABBIT
www.myspace.com/deadrabbitrock
Äärinopea ja rankka hoocee helsinkiläiseltä Dead Rabbit –triolta sujuu mainiosti, ottaen huomioon että pojat ovat veivanneet yhdessä vasta puolitoista vuotta. Mutta kokemattomuus tulee esiin hitaammissa (hitaaksi meno ei toki laannu missään vaiheessa) ja kompleksisimmissa kohdissa, joissa on mukana selkeää haparointia ja epävarmuutta.
Bändillä on kuitenkin kiitettävästi kunnianhimoa biiseissä ja tällaiseksi rytinäksi mukana on jo nyt keskivertoa enemmän kiinnostavia koukkuja. Varmuutta tämä lähinnä kaipaa lisää, ja kannattaa miettiä myös lisäsävyjen hakemista esimerkiksi lauluun – kuitenkin omien rajojen puitteissa ennen kaikkea.

THE PIED PIPERNER
www.paskavatkaamo.com

Olisi ehkä kannattanut rustata kuoren päälle ohjeen mukaisesti sana ”metallit”, mutta kyllä tästä metakasta tällainen popparikin jotain irti saa. Tamperelainen The Pied Piperner tahkoaa industrialpainotteista, kylmästi ja rankasti kolisevaa mäiskettä.
Rankkoja ääniä ja päteviä perusriffejä äijät selvästi osaavat kovalevylle tallentaa, ja ihan komea vaikutelma tekeleestä pintapuolisesti jää. Demosta välittyy kuitenkin häiritsevästi lievä kieli poskessa (tai tuoppi kädessä) –fiilis, minkä kuuluu ylettömänä efektien ja häiriöäänten viljelynä, ja kaiken kaikkiaan selkeänä yliampumisena. Toisin sanoen: paskoilla soundeilla tästä ei jäisi mitään käteen.